Mikäs siinä, valmishan pelimanni oli. Siinä lähellä ahon reunalla oli runsaasti kuivia hylkypuita ja hetkisen kuluttua palaa lekotti meillä iloinen nuotiotuli. Sen ääreen kantoi pelimanni vielä havuja ja pehmeitä lehviä vuodealustoiksi.
Mutta meitä ei kumpaakaan nukuta, pelimanni loikoo siinä lämmittävän valkean hohteessa, minä kiinnyn tarkastelemaan tuulastulia, joita alkaa vesille ilmestyä hämärän saetessa pimeäksi yöksi. Tuulastulen näkeminen tuo aina mieleen jotakin salaperäistä: tuulastusveneessä pitää olla hyvin hiljaa, jotteivät kalat pelästyisi, ja niin vaikuttaa tuo tyynenä yönä äänettömästi vesipintaa pitkin lipuva, hiukan lepattava valkea aavemaiselta virvatulelta, varjojen sytyttämältä.
Tietysti, varjojahan ne ovatkin, miksi minä en sitä tietäisi! Levottomia varjoja, ne ovat tulleet kalastamaan, niitä ilmestyy yhä enemmän ja enemmän, jokaisen niemen takaa lipuu näkyviin lepattavia valoja. Ne kalastavat, kalastavat, menneiden polvien vainajat. Johan ne ovat minulle entuudestaan tuttavia, ne kävivät valoisina kesäöinäkin täällä entisillä kotivesillään kalastamassa. Mutta mitäs ne nyt noin? Silloin kesäöinä ne pitivät iloista kolketta, nauroivat ja puhelivat toisilleen ja meille elävillekin haastelivat, potkivat nuottaansa niin että kolisi. Niitä samojahan ne ovat, mutta mitä varten ne nyt noin äänettöminä hiiviskelevät? Arvaanhan minä senkin mitä varten: Ne ovat tulleet katsomaan meidän kauniin kesämme katoamista, sitä varten ne noin kulkevat, aivan hiljaa lipuen. Ne ovat kuolinsaattoa, tuohustulia kesän haudalla.
Ja on kuin kuuluisi tyynen yön hiljaisuudesta niiden hyminä, kuolinmessun hyminä: Pois kesän kauneus katoaa, mitä kaipaatte enää.
Minun sydämeni täyttää raskas alakuloisuus. Pelimanni kohentelee kekäleitä tuleen, hänen laihoille poskilleen on lämpö kohottanut hohtavan punerruksen. On varmaan tuo pelimanni nuorempana ollut komea mies, mutta nyt hänen nuoruudestaan on vain kajastus jälellä ja runsas tukkakin on kovin harventunut, paljasta paistaa päälaelta. On kai elänyt mukana aikanaan, vaikka nyt on jo väsymys miehen tavoittanut. Ryhdyn puhelemaan pelimannille kesän katoamisesta.
— Oletkos huomannut, miten syksy on meidät yllättänyt?
— Tuntuuko sinusta jo syksyltä? naurahtaa pelimanni.
— No miltäs tämä muultakaan: kuhilaita pelloilla, metsät kellastuvat ja entäs nuo tuulastulet sitten. Syksyä vain, syksyä joka puolella.
Pelimanni katselee tuleen.
— Niin se yllättää aina, syksy. Asia on vain niin, ettei meikäläinen enää oikein huomaakaan kesästä syksyyn siirtymistä.