— Tuntuvatko ne sitten niin samantekeviltä?
— No jos ei nyt aivan, mutta katsos, kun osaa jo mukautua. Ja sitten, meikäläisellä ne kesän ilotkin… mitäs niistä enää.
Pelimanni työntelee kekäleitä tuleen, vaikenee hyvän aikaa, mutta hänellä näkyy olevan halu vielä jatkaa. Hänen poskillaan on hohde aivan kuin kirkastunut, kun hän sanoo:
— Onhan se oma kesänsä jokaisella, muutama kesä ainakin. Ja se jos sitten sattuukin kesken loppumaan, niin silloin tuntuu pahalta ensimäisten kuhilaiden ilmestyminen ja noiden tuulastulien näkeminen.
— Niin, se tuntuu pahalta.
Pelimanni haasteli vielä, kertoi muistelmiinsa unohtuneena, että oli hänelläkin ollut kesänsä, oikeastaan montakin kesää, joiden jälkeen ei olisi niin pian syksyä toivonut. Mutta syksy, se tuli aina väliin, hänen kohtalokseen oli joutunut soittaminen muille, ei koskaan itselleen. Niitä yksiä kuuliaisia ei tullut milloinkaan soitetuksi, vaikka viulu joskus tuntui käsissä niin itkevän ja ikävöivän, että oikein sydämelle pahaa teki.
— Mutta mitäpäs niistä, nyt on jo sanottu hyvästit niille kesille, joita ikävöidään ja itketään.
— Eihän nyt vielä pidä sellaisia ajatella!
Pelimanni kohotti päätään ja naurahti.
— Ei, en minä kuvittele enää joutavia. Minä olen kesäosuuteni menettänyt… kenties olin aikanani tuhlari ja tuhlaamisesta, siitähän seuraa rangaistus. Sellainen on laki elämässä ja viisainta alistua napisematta.