Pelimanni vaikeni. Minä heitin nuotioon kimpun puoliksi kuivuneita havunoksia. Ne syttyivät ratisten, heittivät pimeään yöhön suihkun säkeniä, ja vielä kerran kajasti hohde nuotion ääressä viruvan pelimannin väsyneillä kasvoilla, menneiden kesien hohde. Mutta hän oli jo sanonut hyvästi niille kesille, joita ikävöidään ja itketään.
Ja yön peittämillä vesillä hiiviskeli tuohussaatto. Sieltä kuului varjojen hyminä: Pois kesän kauneus on mennyt, mitä kaipaatte enää.
XV
Minä olin jo päättänyt jättää malmilautan, sanoa hyvästit kunnon tovereilleni ja lähteä syksyyn kallistuvan kesän viimeisiksi viikoiksi Hiislahden Huurinaiselle. Se Lotta tyttösen ja Ailin yhteisessä kirjeessä tehty vierasvarainen tarjous houkutteli minua, vaikka en paljon uskonutkaan siihen, että kykenisin siellä Huurinaisen kodikkaassa ullakkokamarissa mitään kirjoittamaan. Siirtyminen alkuaikojen miehen oloista romaaneja kirjoittelevan kulttuuri-ihmisen asteelle vaatii aikansa, mutta minä ajattelinkin Huurinaisella oloani jonkunlaiseksi mukavaksi väliasteeksi.
Niin olin siis päättänyt ja olin jo sopinut kaikki asiat valmiiksi lauttatoverieni kanssa. Pelimannille ja Aapelille olin luvannut ikuisen ystävyyteni ja Hilpakselle olin luvannut "Aallottareni" huomenlahjaksi, mutta hän saisi periä sen vasta syksyllä sieltä Huurinaiselta.
Ja kun näin olin lähtöni valmistanut, ei minulla ollutkaan enää muuta tehtävää kuin lähteä viimeiselle toivioretkelle kaikkiin niihin paikkoihin, jotka kauniin kesän aikana olivat tulleet minulle rakkaiksi. Minä soutelin Hopeasaaren ympäristövesillä, istuskelin rantakallioilla ja katselin tuttavia näköaloja, jotka hymyilivät minulle viimeisen kerran kesän katoavaa hymyä.
Ja sitten minä sousin "Aallottarellani" myös sinne kaukaiselle selän luodolle, jossa kerran olin uneksinut tarinan maailman luomisesta. Sinne kivikkoluodolle jäin koko iltapäiväksi, siellä yksinäisyydessäni kauniiden selkävesien keskellä elin uudestaan kesäni kaikki muistot ja silmäni näkivät sieltä niin kauniina elokuun kylläisten värien seppelöimän Soidinsaaren, joka kerran oli ollut minun luvattu maani, onnellisen löytöretkeilijän luvattu maa.
Näin minä olin valmis lähtemään, oli enää vain yksi toivioretki tehtävä… Soidinsaaren karjamökille.
Minä tapasin Kaisun iltatöitään lopettelemassa. Hän oli jo lypsyn suorittanut ja siinä pienen tuparakennuksen rappusilla hän nyt siivilöi maitoa pyttyihin, jotka hän sitä mukaa kantoi porstuan perällä olevaan puolipimeään maitosäiliöön. Pitkä lypsyesiliina yllään Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäinen emäntä siinä askaroitsi, ja minusta näytti kuin hänen olentoonsa olisi tullut jotakin entisestä poikkeavaa hiljaista ja nöyrää ja se pani minun sydämeni oudosti värähtämään.
Siihen minä istahdin rappukivelle ja Kaisun jatkaessa työtään kerroin hänelle, mitä varten olin tullut. Minä olin pois lähdössä näiltä mailta ja olin nyt täällä viimeistä kertaa sanomassa hyvästi kesälleni ja kaikelle, mitä se oli niin runsaasti minulle antanut.