Kaisu ei sanonut mitään, ei edes katsahtanutkaan minuun. Mutta minä olin huomaavinani, että hän tästä lähtien joka kerran maitopyttyä viedessään viipyi tarpeettoman kauan siellä porstuan perällä olevassa maitohuoneessa. Minä sain odotella ikäväkseni eikä Kaisu näyttänyt koko iltana saavan työtään lopetetuksi.
Yläpuolellani räystään alla liverteli pääskyspari pesänsä suulla ja niiden puuhia minä siinä kiinnyin tarkastelemaan. Ne koettivat rohkaista pesässä olevia poikasiaan ensimäiselle lentomatkalle, mutta poikaset vielä epäröivät ja siinä sitä piisasi houkuttelua ja torumista. Minä ymmärsin niin erinomaisesti, mitä ne siinä noin kiihkeästi, aivan kilpaa nuo pääskysvanhemmat selvittivät poikasilleen. Sitä ne toimittivat, että nyt oli jo täpärä aika ruveta vihdoinkin lentoa opettelemaan. Syksy läheni, syksy läheni niin nopeasti ja edessä oli pitkä matka, loppumaton taivallus, paljon suuria rannattomia meriä, joiden yli oli levähtämättä lennettävä, ja välillä taas maita, joissa pahat ihmiset vainosivat pientä väsynyttä matkalaista, niin ettei sielläkään löytänyt kunnollista levähdyspaikkaa. Niin, sitä ne siinä selvittivät nuo huolestuneet pääskysvanhemmat, ja poikaset aukoivat pelästyneinä suitaan, mutta ensimäiselle lentomatkalle ne eivät vain uskaltaneet lähteä.
Välillä vilkaisin minä Kaisuun ja yhä sillä piisasi vain lämmintä vaahtoavaa maitoa tuossa hinkissään, joka oli rappukivellä melkein minun vieressäni. Ja ties mistä mielijohteesta, aloin minä silloin kertoa, minkä vuoksi tämä minun lähtöni oli tullut näin odottamatta. Tärkeät tehtävät minua kutsuivat näiltä mailta, hän sai uskoa, etten minä muuten olisi vielä lähtenyt. Mutta kun olin jo keväällä sattunut lupaamaan kustantajalleni uuden romaanin, niin sitä kirjoittamaan tästä nyt jo piti lähteä.
Kaisu kaatoi kauhallaan maitoa siivilään tarkaten koko ajan, että pytty tuli juuri parahiksi täyteen. Hän ei näyttänyt hyvään aikaan edes kuulevan minua, mutta sitten hän sanoi aivan hiljaa:
— Tietysti sitä on lähdettävä, kun niin tärkeät tehtävät kutsuvat.
Sanoi ja katosi taas sinne maitosäiliöönsä, mutta kun hän hyvän ajan kuluttua sieltä palasi, kysyi hän tuskin kuuluvasti:
— Enkös minäkin saa sitten sitä uutta kirjaa… muistoksi tästä kesästä?
Kaisun pää oli hyvin kumarassa ja hän seisoi melkein selin minuun, mutta jo se Kaisun hiljainen ääni vavahdutti minua. Minä kysyin:
— Tahtoisitko todella sellaisen muiston minulta?
Niin, olisi hän sen yhden muiston tahtonut, eihän hänellä mitään muuta ollutkaan. Ja sitten, ei hän ollut lukenut vielä ainoatakaan minun kirjaani, niin tämän yhden hän olisi mielellään lukenut, jos minä sen hänelle lähettäisin.