— Mutta jospa sen minun lähettämäni kirjan sattuisi näkemään eräs toinen… mitäs hän silloin sanoisi? Pahastuisi vielä, kun hän jo muutenkin…
— Tuskinpa hän enää tulee minun kirjojani katselemaan.
— Mitä sinä sanot, Kaisu… ettei hän enää tulisi? Ja minä kun jo luulin…
— Mitä sinä luulit?
— Että hän… että te jo olisitte sopineet kaikesta.
— Hänen kanssansa… että minä olisin myynyt itseni sillä tavoin… toisten kauppaamana!
Kaisun poskia värjäsi heleä puna, ja ensimäisen kerran hän katsoi suoraan minuun. Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä, mutta niissä kyyneltyneissä silmissä oli ihana loiste ja Kaisun ääni värisi harmista.
Silloin minä ymmärsin, että olin ollut aika suuri hölmö ja ettei Kaisu ollutkaan sellainen tyttö, ei alentunutkaan sellaisiin kauppoihin kuin hänen ylpeä Annikki sisarensa ehkä alentui. En minä tarkoin muista mitä silloin sanoin ja tein, mutta mitäpäs siinä muistelemistakaan, kunhan muistan sen, että minun sylissäni Kaisu oli siinä rappukivellä. Lypsyesiliinoineen päivineen hän oli minun sylissäni, ihana ruskeasilmä tyttöni, ja minä pyytelin häneltä anteeksi, että koskaan olin voinut uskoa hänestä sellaista, niin alentavaa.
Ja Kaisu itki ja nauroi ja kertoi, että silloin viime kerralla hän oli itkenyt niin niin katkerasti, kun minä saatoin olla niin kova, niin armottoman kova hänelle, läksin vain pois myrskyn ja aaltojen käsiin, vaikka hyvin näin miten hirveästi hän pelkäsi. Olikos hän ollut siellä ylhäällä kalliolla? Oli hän siellä ollut, sinne hän oli juossut heti minun lähdettyäni ja sieltä hän oli sydän vapisten seurannut minun matkaani. Ja sitten hän oli ajatellut, ettei hän tahtonut enää milloinkaan, ei milloinkaan minua nähdä, kun saatoin olla sellainen. Ja hän oli silloin niin itkenyt, ja koko saari oli tuntunut yhtäkkiä niin autiolta ja hyljätyltä, ja siellä hän oli värissyt koko sen illan ylhäällä kalliolla, ei muistanut tuulen suojaakaan hakea.
Ah, miten hyväillen värisivät ruskeasilmän tyttöni sanat minun korvaani ja miten ihana loiste oli hänen kyyneleisissä silmissään. Ja minä puristin häntä syliini ja sanoin, etten lähtenytkään vielä, en lähtenyt minnekään, vaan jäin tänne niin kauaksi, kun toisetkin toverini viipyisivät.