Ja vasta sitten Kaisu muisti, että hänellä oli lypsyesiliinansa vielä riisumatta, ja hän nauroi heleä väri kasvoillaan, että minun kaikki vaatteeni hänestä tahriintuivat. Mutta minä sanoin, että hän oli sellaisenaan lypsyesiliinoineen ihanin ja paras nainen, kauniimpi kuin kukaan toinen. Ei valkolakkinen Aili eikä ainoakaan kaupunkilaistyttö ollut mitään hänen rinnallaan.
Ja pääskyset ne livertelivät siinä meidän yläpuolellamme, mutta muuten oli karjamökin pihalla aivan hiljaista. Ei edes tuulenhenki liikahuttanut Kaisun aittamökin luona olevien koivujen lehviä. Nekin koivut näyttivät siellä tarkkaavaisina seuraavan sitä mitä siinä rappusilla tapahtui. Kaiken yllä lepäsi kuin hiljainen siunaus.
Ja kun ilta alkoi hämärtää, lämmin elokuun ilta, menimme me alas rantaan, sinne somaan venevalkamaan. Kaisu tahtoi istua siellä, minun veneessäni. Takanamme sirisivät sirkat kosteassa syysheinikossa, niitä oli siellä kokonainen kuoro ja ne lauloivat niin kauniisti, että kiiltomadotkin kömpivät piilostaan ja asettuivat heinänkorrelle sitä laulua kuuntelemaan. Kaukaisen saaren rannalla tuikahti tuli. Lieneekö se ollut malminnostajain nuotiotuli vai tuulastajain virittämä, sitä oli näin kaukaa vaikea eroittaa. Se näkyi sieltä kuin yksinäinen valvova silmä, joka oli pantu vartioimaan, että kaikki oli rauhaisan yön peittämillä vesillä oikeassa järjestyksessä.
Mutta jopa ilmestyi toinenkin valo, vielä kauempana, toisen saaren takaa. Kuu sieltä kohosi, mutta se ei noussut ylös, hiukan vain vedenpinnan yläpuolelle, niin että se näkyi sieltä kaukaisen saaren kainalosta kuin kylpyyn laskeutuneen yön jumalattaren alaston olkapää. Sen valo välkkyi öisen veden tummassa kalvossa hopeaisina ailuvina, joiden keskeltä kaukaisten saarten ääriviivat eroittuivat niin juhlallisen totisina. Mutta yhtäkkiä tapahtui ihme, liekö tuulenhenki liikahtanut, koko öinen ulappa, saaret ja kaikki rupesi elämään, salaperäisesti liikahtelemaan. Oli kuin kaikki yön hengettäret olisivat sipisseet ja supatelleet, kuiskutelleet ihastuneina toisilleen, kun näkivät tuolla kaukaisen saaren suojassa kylpevän jumalattarensa alastoman kauneuden.
Ja minä näin hämyssä Kaisun ruskeiden silmien syvän loisteen ja korvaani värisivät Kaisun kuiskaukset, värisivät kuin hyväilevä hengähdys.
XVI
Kauniit ovat syksyn kuulaat haavan lehdet Soidinsaaren metsissä ja kypsinä paistavat siellä honkapuiden juurilla puolukkamarjat. Minä olen nähnyt ne metsät, syksyn kuulaiden värien koristamat metsät, olen poiminut siellä honkapuiden alla niitä kypsinä hohtavia puolukoita.
Minä olen nähnyt siellä, niissä metsissä, myöhäisen jälkikesän kauneuden, ja maailma on auennut minulle uutena ja avartuneena syksyn kuulauden kirkastamana. Minä olen kirjoittanut kustantajalleni, että kuu palaan täältä takaisin, niin kirjoitan uuden ja paremman kirjan sen kesken jääneen romaanin sijasta, joka jo ennen syntymistään oli kellastunut ja näivettynyt.
Kaisu uskoo, että siitä minun uudesta kirjastani tulee hyvä, ah, se ruskeasilmä tyttöni uskoo minusta niin paljon hyvää. Eikä hän mitään muuta pyydä itselleen, hän odottaa vain sen minun uuden kirjani ilmestymistä ja hänen lämpimät toivotuksensa seuraavat minua matkalleni.
Ja me olemme lauttoinemme olleet kaukana saaren selällisen rannalla. Sieltä löysimme uusia rikkaita aarrehautoja, siellä tuulastelimme lämpiminä syysiltoina ja siellä loimottavan nuotion ääressä uneksimme vielä kerran olevamme alkuaikojen voimakkaita miehiä, joille ihmiskunta saa olla kiitollinen siitä hyvästä, että olemme etsineet sille raudan siemenen.