Mutta nyt me olemme palanneet lauttoinemme takaisin Hopeasaaren rantaan ja lauttaa puretaan paraikaa talviteloilleen. Tuohimaja on jo viety maalle ja sinne viedään myös kelopuinen ponttuu, kunhan se on saatu irroitelluksi alkuosiinsa. Iltapäivään mennessä pitää kaiken olla valmiina, sillä silloin tulee Möhkön ruukin hinaaja, meidän rahalaivamme, ja Aapeli ja minä lähdemme mukaan.
Pelimanni ja Hilpas jäävät tänne. Onnellinen Hilpas, hänellä on ensi sunnuntaina kuuliaiset Kiviharjun keisarin korkeassa kodissa ja meidän pelimanni on siellä soittamassa. Kiviharjun keisari yritti ensin panna tiukasti vastaan, mutta lopulta hän antautui ja lupasi siunauksensa Annikin ja Hilpaksen liitolle. Ja itse keisari se nyt sitä Hilpaksen talonostoa järjestelee.
Onnellinen Hilpas, hän on niin hartaasti pyytänyt minua ja Aapelia jäämään hänen kuuliaisiinsa, mutta meillä on pitkä matka edessä ja Möhkön ruukin rahalaiva antaa meille ilmaisen kyydin. Sen vuoksi meidän on nyt lähdettävä.
Hilpas saa minun "Aallottareni" hoitoonsa, mutta jos minä ensi kesänä palaan näille maille, saan minä häneltä takaisin rakkaan veneeni. Sellainen on välipuhe.
Eilisiltana minä menin viimeisen kerran Soidinsaaren karjamökille ja vasta varhain tänä aamuna minä palasin sieltä. Kaisu oli minua saattamassa Soidinsaaren pohjoispääkalliolle asti. Armas ruskeasilmäni, häntä hiukan paleli perää pitäessään, ja silloin käärin minä takkini hänen hartioilleen.
Ja kun hän sitten istui minun takkiini käärittynä, muistui minulle niin elävästi mieleen eräs sumuinen kevätkesän päivä ja muuan kalastajavene, joka sukelsi sieltä sumuseinästä näkyviin ja tuli meidän lauttamme viereen. Siinä veneessä oli soutajana resuiseen miehen takkiin kääritty tyttölapsi, jolta näkyi vain hiukan nenän nypykkää ja vilkkaat ruskeat silmät sen takkiresun kauluksen sisästä.
Minä kysyin Kaisulta, muistiko hän vielä sitä sumuista kevätkesän päivää ja sitä tyttöä, joka niin ujosteli, kun hänen piti suojella hamosensa helmoja venepohjalla hölkähtelevässä vedessä kastumasta. Kaisu hymyili: Hyvin hän sen hupsun tytön vielä muisti, se ei ollut sen päivän jälkeen enää paljon muuta ajatellut kuin sitä muukalaista, jonka hän silloin siellä malmilautalla näki. Ah, se tyttönen oli silloin vielä niin lapsellinen.
Siellä autiolla rantakalliolla me erosimme. Kaisu ei itkenyt, vain yksi ainoa kyynel välähti hänen ihanissa silmissään ja niissä silmissä oli syvä loiste, kun minä hänet puristin viimeiseen syleilyyn.
Aallokko kävi jo korkeana, ja kun minä sysäsin veneeni rannasta, kehoitti Kaisu minua pitämään varani, jotten vain saisi vettä "Aallottareeni". Minä nauroin hänelle ja kun olin etääntynyt hyvän matkaa rannasta, nousin seisalleni ja huusin:
— Kaisu, minä tulen kerran takaisin, odota minua!