Samassa heitti korkea aalto minun venettäni, Kaisu huudahti pelästyneenä, mutta minä olin jo airoissa ja pian oli "Aallotar" minun vallassani. Minä nousin uudestaan seisalleni, nauroin Kaisun säikähdykselle ja huusin toistamiseen:

— Minä tulen takaisin ensi kesänä ja sitten otan minä Soidinsaaren ja sinut ikuisesti omakseni!

Minä olin jo kaukana selällä, mutta vielä seisoi Kaisu siellä autiolla rantakalliolla. Sieltä hän, Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäinen emäntä, huiskutti huivillaan minulle viimeiset jäähyväisensä.

Möhkön ruukin rahalaiva on tullut, meidän malmivarastomme on jo siirretty proomuun. Rannalle on ilmestynyt muutamia ihmisiä, näen siellä joukossa myös Hopeasaaren Hilman. Hän istuu kivellä hiukan erillään toisista, minä menen hänen luokseen ja puristan lujasti hänen kättään:

— Hyvästi Hilma ja kiitos kauniista kesästä!

Sinne jäi Hilma kivelle istumaan, kun meidän laivamme kääntyi. Minä luulen, että Hilman silmissä välkkyivät kyyneleet.

— Hyvästi kaunis Hopeasaari! Hyvästi pelimanni ja Hilpas! Olkoon sinun naimakauppasi onnellinen ja sinun siemenesi olkoon runsas, niinkuin raudan siemen Koitereen pohjavesissä!

Mukana on jo koko joukko reippaita malmimiehiä toisilta lautoilta. Ne puhelevat ja nauravat ympärilläni, mutta minä katselen viimeisen kerran Liuskavaaraa ja Kiviharjua. Viimeisen kerran näen kauniin Soidinsaaren, jonka yllä lepää aurinkoisen syyspäivän kuulas kirkkaus.

— Hyvästi minun luvattu maani, minä palaan takaisin!

Laivamme on kääntynyt, jälkeemme jäivät Hopeasaari ja kaikki nämä tuttavat vedet rantavaaroineen. Edessämme kohoaa uusia saaria, uusia rantavaarojen jonoja, tuolta kaukaa luoteesta näkyy Kivilahti. Tunnen sieltäkin monta reipasta miestä, tunnen Penttisiä ja muita, suuria eränkävijöitä, malminnostajia.