Kuljemme kahden suuren saaren välisessä salmessa. Ahaa, täällähän tullaankin taasen tuttaville vesille: Tuossa on se saari, jonka rannalla kävimme Ailin kanssa malmimiesten nuotiolla, ja tuolta, tuoltahan jo vilahtelee Hiislahden Huurinaisen uljaan talon punaiset päädyt.
Me pysähdymme siihen saaren rannalle, siellä ovat ne tuttavat malmimiehet meitä odottamassa. Heidän varastonsa siirretään proomuun ja he tulevat myös mukaan.
Minä tarkastelen Hiislahden vesiä, sieltä näkyy lahden suulta jotakin, pieni valkoinen pilkku, joka keinuu aalloilla. Olisikohan se Lotan ja Ailin venonen, olisivatkohan tytöt siellä soutelemassa?
Minä olen kuullut, että Lotta tyttönen ei menekään täksi talveksi kaupungin kouluun, vaan jää kotiin, ja Aili kuuluu jäävän hänen opettajakseen koko talveksi. Ja Huurinainen ei kuulu tuovankaan sieltä Enon puolelta uutta ehtoisaa emäntää komeaan taloonsa, mitä lie tullut siihen väliin. Kun ei vain Aili jäisi hyvin hyvin pitkäksi aikaa Huurinaiselle. Onnellinen Aili, jos olet sen osan valinnut, Huurinainen on vielä mies parhaissa voimissaan. Hänen rakkautensa on suuri ja voimallinen!
— Hyvästi Aili ja ihastuttava Lotta tyttönen!
Me kuljemme Lamminsaarten ja mantereen väliä. Tuolta näkyy Kirvesvaara ja tuolta korkea Lylyvaara, uljaita vaaroja ja niiden lomista siintävät kaukaiset salot. Kaikkialla on syksyn kuulautta, ihana on satasaarinen Koitere katsella tällaisena päivänä.
Ah, nyt loppui Lamminsaari ja mitäs tuolta näkyy kaukaa koilliselta rannalta, tuttavia rantavaaroja?
Soidinsaari!
Sieltä se näkyy selkien takaa, näkyy kuin seesteiseen ilmaan kohonneena, minun luvattu maani.
Olihan laivan perämiehellä kiikari ja sillä minä tarkastelen saarien lomasta esille sukeltanutta unelmieni maata. Minä voin aivan hyvin eroittaa sieltä sen korkean näköalakallion, ja olisiko kiikarissa vika vai kuvittelenko minä vain sellaista: sieltä ylhäältä kalliolta näkyy valkoista.