— Niin, odota siellä, odota ruskeasilmä tyttöni! Kun ensi kevät saapuu suurena ja ihanana Koitereen vesille, kun Ylä-Koida tulvii ja joutsenet laulavat lahden sulassa kevättervehdyksensä, silloin minäkin palaan, otan Soidinsaaren ja sinut ikuisesti omakseni. Täällä minä olen saanut väkevät käsivarret ja uuden elämänuskon ja tänne minä takaisin saavun. Ja sitten me pidämme häät, koristamme sen koivikon suojassa olevan pienen ja soman aittamökkisi oven tuoreilla koivunlehvillä. Siellä sisällä lemuaa hajuheinä ja pihlajan kukat, se on meidän häähuoneemme, siellä on meidän ihana hääyömme. Kuka siellä kaukaisissa kaupungeissa voisi mitata meidän onnemme suuruuden. Sen onnemme näkee vain aamuauringon ensimäinen säde, kun se väräjöiden kurkistaa kurkihirren ja katon välisestä raosta sisään.
— Odota minua!
Ympärilläni on suuri joukko malminnostajia. He puhelevat ja nauravat, kaikki järjestään he ovat reippaita poikia, ahavoittuneita ja voimakkaita alkuaikojen miehiä, ja minä olen yksi heistä.