Niin sen piti käydä, huiskimatta, hosumatta. Nuorta Hilpasta koettaa Aapeli yhtenään neuvoa ja taltutella. Hilpas kun näet oli työssään malttamaton, painalsi joka kerran kauhansa liian syvälle pohjamutaan, nosti sen vesipintaan täynnä kaikenlaista törkyä ja suoritti siinä sitten huuhtelun sellaisella kohulla, että koko lautta heilahteli. Mutta minkäs Hilpas luonnolleen, kesytön varsa, pyrki vielä vikuroimaan ja hänen hyvin kehittyneissä käsivarsissaan pursusi hillitön elinvoima. Sen piti saada purkautua, ja hyvä poika Hilpas muuten oli, hoiti kokin viran ja muonan hankinnan, näperteli ja touhusi tuohimajassa, oli altis mihin palvelukseen tahansa. Siinä sivussa hän hoiteli omat yksityisasiansa, juoksi rantakylien taloissa jokaisen hameniekan perässä, naputteli öisin tyttöeläjien aittojen ovia. Semmoinen yritteliäs poika oli meidän Hilpas, entinen savotan kokki tai kokin apulainen sieltä jostain Aunuksen vesiltä.
Sumun peitosta alkoi kuulua lähenevän veneen airon ääniä, seuraavassa tuokiossa sukelsi jo venekin sumuseinästä näkyviin. Se oli aivan tavallinen kalastusvene, kiveräkokkainen, perässä juureva äijän jämiläs, soutajana naisihminen, joka oli käärinyt sateen suojaksi väljän ja resuisen miehen takin ympärilleen. Sen huppuun katosi koko soutaja, niin että vain hiukkasen nenän nypykkää näkyi pystyyn nostetun takin kauluksen sisästä.
En minä sen enempää välittänyt koko veneestä, ei tämä ollut se, jota minä odotin. Mutta Hilpas, jolla oli emännän huolet, heti huutelemaan, että eikös olisi kaloja myytäväksi. Ja mikäs siinä, olihan siellä kaloja, äijä ohjasi veneensä lautan viereen.
Siinä kalojen valikoimistouhussa pyrki vene irtautumaan lautan kyljestä, ja vasta nyt hoksasin minä joutilas mies rientää soutajan avuksi, ojensin hänelle köydenpätkän.
Näin jouduimme me venettä pitelemään, särkeä paistattamaan, ja silloinpa minä huomasinkin, että sinne resuisen takin sisään oli kätketty ihastuttava olento, aivan harvinaisen soma tyttölapsi. Silmät olivat ruskeat ja eloisat, nenänypykän juuressa muutamia kesakoita, jotka vain somistivat tervettä hipiää. Ja entäs sitten palmikko, sepä vasta olikin muhkea, ei se mitenkään näyttänyt mahtuvan huivin ja resuisen takin pystyyn nostetun kauluksen alle.
Minä sain tietää, että hänen nimensä oli Kaisu, ja tuolta he olivat Kiviharjusta. Siellä oli heidän kotinsa vaaran korkeimmalla nyppylällä. Olinkos minä sen nähnyt? Tietysti minä olin sen nähnyt, siellähän se kellotti aivan kuin taivaan pankolla. Vai sitä minä en olisi nähnyt, ja tiesinpä minä senkin, että heitä oli siellä monta tytärtä, oikein sievoinen katras. Ja hänkös niistä olikin Kaisu, olinpa minä jo hänestäkin kuullut.
Kaisu hiukkasen punastui ja vilkaisi kulmainsa alta minuun. Venepohjalla hölkähteli runsaasti märkien verkkojen mukana noussutta vettä ja siltä koetti tyttö suojella parhaansa mukaan helmojaan. Minä nauroin, että hän nostaisi ne vain arkailematta vieläkin ylemmäksi. Eihän tässä tarvinnut mitään ujostella.
Taas värjäsi herkkä punastus Kaisun poskia ja ruskeat veitikkasilmät vilahtivat salavihkaa minuun. Mutta sitten Kaisu helähti nauramaan ja selitti, että tuopas meidän tuohimajamme sitten vasta näytti hullunkuriselta.
— Mikäs siinä on vikana?
— Mikäkö muka vikana? Niin turhan pikkuinenhan se on, aivan kuin lasten leikkimaja ikään.