Me olemme työssä Liuskavaaran alaisella rannikolla. Siinä on pitkin rannikkoa riuttarivi ja sen reunamia me puhdistamme. Kosteata on tosin lautalla työskentely, mutta eipä tässä oikein viitsi sääpitoakaan pitää. Keskellä lauttaa on meillä soma tuohimaja, jonne kyllä kaikki mahtuisimme sadetta pitämään. Ja siinä tuohimajan edessä on oikein rautainen tulisija, jossa olisi mukava aikansa kuluksi kahvia keitellä. Tuli palaakin siinä kotialttarilla, pienoinen valkea, mutta se on vain sitä varten, että saa sen ääressä työstä huoahtaessaan vaatteitaan hiukan kuivatella.
Sumu on niin tiheää, että häthätää eroittaa siinä aivan vieressämme jyhkeänä kohoavan Liuskavaaran. Tuolla Liuskalahden toisella puolella on vielä korkeampi Kiviharju, joka jo melkein kokonaan katoaa sumun ja pilvien peittoon. Minun rinnallani kauhoo vanha Aapeli, savustunut ruukinseppä Möhkön tehtaalta. Hän on meidän lauttakuntamme kaikkitietäväinen esimies ja hän haastelee minulle yhtenään työnsä ratoksi. Salmivedellä me siinä olemme ja malmi, jota jokaisella kauhauksella nousee kohtalaisen runsaasti, on kaunista ja tasaista hernemalmia, peijakkaan raskasta ja rautapitoista. Ei sitä sellaista muualla muodostukaan kuin tällaisilla salmipaikoilla, joissa pohjavesi on alituiseen hiljaisessa liikkeessä. Siellä se vesi mutaisissa pohjamujuissa hiljakseen huljuttelee, huljuttelee pienestä pirpanasta kehittyvää kaunokaista, ja lopulta on malmikerros tasaista herneparpeloa, ota anna kuin raudaksi rakentuneita jäniksen papeloita. Mutta seisovista lahdista, sieltä saadaan korppumalmia, rahanmuotoisiksi tai kuusikulmaisiksi latuskoiksi savipohjaan kiteytynyttä.
Nämä ovat raudansyntyjä syviä, Koitereen aarrehautojen salaisuuksia ja niistäpä Aapeli minulle kertoilee. Ja sitten hän alentaa ääntään ja juttelee salaperäisen tarinan Koitereen malminnostajain aaveilmestyksestä. Se näyttäytyy vain tällaisen sakean sumun aikana, sellainen tyhjä malmilautta, lipuu äänettömästi ohi, ilman melojaa, ilman sauvojaa. Sumusta se sukeltaa näkyviin ja niin katoaa taas sumuun, ei jätä vedenviriä ei mitään jälkeensä, mutta pahaa merkitsee se näkijälle se tyhjänä lipuva lautta. Uutta lauttamiestä se on silloin etsimässä, melan heiluttajaa, sauvoimen pitelijää ja niin se on kuin pestin saaminen sen näkeminen. Pois se ottaa omansa, jonka on kerran sillä tavoin valinnut.
Ja Aapeli kertoo vielä enemmän ääntään alentaen, miten se on sen ja senkin malminnostajan ottanut. Lähtivät saaren selällisen rannalla olevalta lautaltaan mantereelle soutamaan pikku veneellä. Oli olevinaan kaunis ilma, parahultainen purjetuuli, mutta siellä selällä yllättikin pyörrepuuska, tuli pilvenpatsaana puhisten, vettä seuloen ja kieputtaen, sinne veti ja nieli veneineen päivineen kurimuksen kiehuvaan kattilaan. Ei edes niin paljon, jotta veneestä olisi jälkeenpäin löytynyt minkäänlaista merkkiä.
Se on tarina Koitereen malmimiesten aaveilmestyksestä. Uskonko minä sitä tarinaa? Tietysti minä uskon täydellisesti, kun vanha Aapeli hartaalla vakavuudella sen kertoo. Ja minä tarkastelen uteliaana tiheää sumuseinää, eikö sieltä jo sukeltaisi näkyviin se äänettömästi lipuva tyhjä lautta. En minä sitä pelkää, mutta uteliaisuus minua kiihoittaa. Saisi tulla, minun sieluni alkaa jo ikävöidä seikkailua, ja onhan siellä tuolla sumun kätkössä mitä hyvänsä. Kenties siellä parhaillaan soutaa vene, tuolla jossakin aivan lähellä, ja sielläkin ikävöidään yllättävää elämänkosketusta.
Ikävöinkö minä naista? Niin, minä en tosiaan ole nähnyt naista, sitten kun tänne malmilautalle tulin. Minä en ainoatakaan kertaa ole käynyt maissa. Siellä olisi kyllä naisia, rantakylien taloissa, siellä olisi kuuleman mukaan somia tyttölapsia, joiden aitanovi voisi avautua. Nuori Hilpas, joka tuolla lautan toisella reunalla suurella kohulla ja kolinalla käyttelee malmikauhaansa, hän juoksee ahkerasti maissa ja hänellä on paljon tyttöseikkailuja. Mutta minä en ole vielä kertaakaan yrittänyt, minusta ei siinä ole oikeata viehätystä, naputella aittojen ovia, jotka edellisenä yönä ovat toiselle avautuneet ja jotka seuraavana yönä taas avautuvat toiselle. Ei, minä jätän ne aitat Hilpakselle, minä odotan parempaa, kuuntelen sumusta tulevia ääniä. Sinne kätkeytyy se, jonka tuleman pitää, eikä minulla ole vielä mitään kiirettä.
Nyt kuuluu kuikan laulu kaukaa sumuiselta selältä. Pitkä ja valittava on sen uilotus, on kuin itkisi se ikäväänsä siellä, etäisten selkävesien merirosvo, kaikkien vihaama ja karttelema. Siinä se on, kuikka rakastaa yksinäisyyttä, elää omaa voimakasta elämäänsä, ja siksi sen laulussa vaikeroi niin syvä ikävä, että sitä kuullessa sydän oudosti vavahtaa. Yksinäinen kuikka, se vain osaa sukeltaa syviin pohjavesiin, tuntee sinne kätkeytyvät salaisuudet, mutta laumaeläjät sitä sellaista tuntemista pelkäävät.
Hilpaksen rinnalla kauhoo pelimanni Jussi, pitkä ja hoikka mies, hiukan keuhkotautinen. Veltosti hänen vartalonsa heilahtelee, kun hän kohottaa pitkävartisen kauhansa pohjasta vedenpintaan ja huljuttelee sitä siinä puhdistaakseen malmin savi- ja multakokkareista. On pelimannin poskilla vielä heikko kajastus menneestä nuoruudesta, joka lienee ollut jotenkin myrskyinen. Nykyään ei pelimanni enää rakasta paljon muuta kuin viuluansa. Se riippuu tuolla tuohimajan seinällä, vanha viulu, kannet monesta kohti halkeilleet, mutta kauniin pehmeät se äänet antaa, kun pelimanni iltahetkinä sen käsilleen ottaa. Harvoin hän sentään jouhella soittelee, istuu enimmäkseen iltakaudet rakas soittokojeensa polvillaan, istuu mietelmiinsä vaipuneena ja pitkät laihat sormet ne vain omia aikojaan rimputtelevat viulun kieliä. Sellainen on pelimanni, sopuisa mies, mukava tarinoissaan, oikea taiteilija jumalan armosta.
Mutta paras nähtävyys on sentään vanha Aapeli, kun hän pitkävartista malmikauhaansa käsittelee. Hän rakastaa intohimoisesti tätä ammattiaan, joka kesä hän karkaa ruukinpajasta Möhköltä, tulee pariksi kuukaudeksi tänne Koitereelle malminnostorahtiin. Ei seitsemänkymmenen vuoden ikä, ei mikään pidätä Aapelia, kesäisen Koitereen kauniit vedet ja huoleton bohemielämä malmilautalla, ne houkuttelevat Aapelia, niinkuin kesäiset pesimispaikat houkuttelevat kaukaisten maiden muuttolintua. Niin kauan kun siivet kantavat, pitää sinne lähteä yrittämään, ja Aapelin siivet kantavat vielä melko hyvin. Hän on sitkeä mies, tämä savustunut ruukinseppä, käsivarret ja koko ruumis paljaita mukuraisia jänteitä, ja malmikauhansa käsittelyn on Aapeli kehittänyt oikeaksi taiteeksi, jota on nautinto katsella.
Kas näin se käy: Ensin Aapeli painaa kauhansa pohjaan, hivuttaa sitä siellä varovasti eteenpäin, laiha luiseva vartalo kumaraan vääntyneenä, suuvärkki mutuillen, ylöskäärittyjen paidanhihojen paljastamat, laihuuttaan pitkiksi venyneet käsivarret jännittyneinä. Ei hän sysää kauhaansa niin, että leukarauta kaapaiseisi liian syvältä pohjamutaa, ei, sen pitää käydä taiten ja tasaisesti, pyyhkäistä vain pohjaan muodostunut malmikerros kauhan teräslankakopperoon. Sitten Aapeli kohottaa kauhansa harkiten tapahtuvalla keikauttavalla liikkeellä vesipintaan, asettaa kauhan varren siihen lautan reunapuuhun iskettyyn pystyhankoon, huljuttelee siinä hyvän aikaa kauhaustaan, niin että kaikki savi- ja multakokkareet tarkoin pois karisevat. Mutta ei sillä hyvä, nyt keikauttaa Aapeli kauhansa koholle vedestä, alkaa hämmennellä malmia harottavilla, vasaran varressa koukkuun parantuneilla sormillaan. Hän tekee tämän toimituksen perinpohjaisella hartaudella, sirpostelee ja hyväilee, hyväilee ja sirpostelee pitkän aikaa kauhaan kertynyttä malmisaalista, noukkaa vielä viimeisen kivenmujusen, multakokkareen. Vasta tämän jälkeen hän heilauttaa kauhansa taitavalla liikkeellä malmikorin laidalle, kumoaa sen sisällön sinne kolistelematta ja tasoittelee vielä viimeiseksi malmikasan kauhansa leukaraudalla.