Mutta malminnostajain lauttoja ei ollut vielä vesillä. Ne tulevat vasta kevättulvien laskettua ja kun ilmat muutenkin ovat tasautuneet kesäisiksi. Mutta silloin niitä tuleekin kymmenittäin, silloin alkaa uusi elämä Koitereen rautarikkailla rannikkovesillä ja suurten saarien ympärillä. Minä jäin Huurinaisen luo odottamaan malmilauttojen ilmestymistä.
Ja niin tuli kaupungin koulusta kotiin Huurinaisen Lotta tyttönen. Lotta oli ihastuttavin toisluokkalainen, minkä milloinkaan olen tavannut, oikea elävä luonnonlapsi. Heti kotiutumisensa jälkeisenä päivänä karkasi Lotta paimenten mukana metsään ja sieltä palattuaan hänellä oli kerrottavana ihmeellisiä asioita. Niin, hän oli elänyt ja kokenut tänä yhtenä ainoana päivänä enemmän kuin koko talven aikana siellä kaupungissa. Sieltä hänellä ei ollutkaan paljon mitään kertomista, ikävä hänellä oli vain siellä ollut, niin hirvittävän ikävä. Lotalle kihosivat kyyneleet silmiin, kun hän tätä ikäväänsä kuvasi.
Meistä tuli Lotan kanssa hyvät ystävät ja hän kertoi minulle, että heillepä tulisi jo juhannukseksi ja sitten koko kesäksi Aili. Kukako oli sitten Aili? Olipahan vain, Ailin vanhempien luona hän oli asunut kaupungissa, ja Aili pääsi tänä keväänä ylioppilaaksi.
Lotta näytti minulle Ailin valokuvan, ja sillä oli kauniit uneksivat silmät. Mutta muuten pelkäsi Lotta hiukan, että se Aili ei laskisikaan häntä valtoinaan metsissä samoilemaan, se kun oli semmoinen kaupunkilainen ja melkein pelkäsi metsää. Mutta minun pitäisi sitten tulla heille, niin sitten mentäisiin kaikki kolmisin metsään ja silloin meillä olisi hirveän hauskaa. Lupasinkos minä varmasti tulla heille? Lupasin tietysti ja tästäpä lupauksesta Lotta niin ihastui, että kavahti minun kaulaani. Ei se kirkassilmäinen luonnonlapsi vielä joutavia ujostellut.
Mutta kesä oli kulunut niin pitkälle, että malminnostajain lauttoja alkoi ilmestyä Koitereen vesille. Minä läksin malmilautalle.
II
Kokonaisen viikkokauden minä olen jo ollut malminnostajani lautalla ja minusta alkaa vähitellen tulla tottunut malminnostaja.
Paljon uutta ja ihmeellistä olen saanut kokea tämän yhden viikkokauden aikana. Me olemme lauttoinemme meloneet ja sauvoneet Koitereen soiluvia salmivesiä, kopeloineet lahdenpohjukoita, joskus suotuisan tuulen mukana uskaltautuneet leveämmänkin selkäveden yli. Lehväinen koivu silloin kohotetaan melojen avuksi ja kun vetävä vihurinpuuska nujuuttaa sitä, mennä lullittaa puolilastissa oleva honkahirsilautta parahultaista kyytiä. Aallot liplattelevat niin leppoisasti lautan reunoihin ja me haaveilemme uusista ihmeellisistä aarrehaudoista, jotka meitä odottavat tuntemattomalla rannalla. Malminnostajan elämä on aina aarteiden etsintää, täynnä houkuttelevaa viehätystä.
Ja kun tulee sakea sumu, käärii saaret selälliset, rantavaarat kaikki tyyni pehmeään peittoonsa, silloin malmilautalla tuntee vasta joutuneensa salaperäisten yllätysten taikakehään. Sumupeitosta kuuluu kaikenlaista ääntä ja kolketta, soutajien lunkutusta, nuotanvetäjien kolistelua. Rannan poukamissa narisevat sorsaparvet, kaukana sumuisella selällä rallattelee alliparvi tahdikasta kuorolauluaan. Joka puolella on elämää ja liikettä, vaikka se on meidän silmiltämme peitetty. Se on salaperäistä elämää, täynnä tuntemattoman odotusta, seikkailun houkutusta.
Nyt on meillä parhaillaan sellainen sakea sumu. Me olemme melkein kuin säkissä ja taivas on yhtenä röykkiönä vetisiä pilven juhkuroita, jotka köllehtivat laiskoina kuin hyvin syötetty lehmikarja. Niiden raskaina riippuvat utaret hipovat korkeiden rantavaarojen sakaroita ja niistä tihkuu yhtenään lämmintä tuhusadetta. Ei se varsin rumasti kastele, mutta yhtenä sumusta takertuvan kosteuden kanssa se kutoutuu ja kääriytyy vaatteisiin seitin tapaiseksi vesihernekudelmaksi, joka sitten vähitellen imeytyy läpi ja panee ihoa vasten lämpenevän paidan höyryämään.