Tervehtiessään tiedusteli metsäherra, eikö Antti ollutkaan kotosalla. Anni ilmotti Antin olevan sairaana, joten hän ei voinut tulla vieraita vastaan.
— No sehän sattuikin sitten hyvin, että tulimme! huudahti metsäherra. —
Tämä toverini on lääkäri.
Samassa hän kuitenkin huomasi Annin poskien käyneen entistään hieman kalvakammiksi ja kysyi säikähtyneenä:
— Onko se sairaus vakavakin, te olette laihtunut?
— Se oli vakava, hyvin vakava ja saattaa olla vieläkin, selitti Anni hiljaisella äänellä. — Antti sai kolmisen viikkoa sitten tapaturmalaukauksen rintaansa.
Säikähtyneinä riensivät vieraat pirttiin ja lääkäri ryhtyi oitis, heitettyään vain kiireimmän kaupalla enimmät vaatteet yltään, tarkastamaan Antin haavaa. Jo hätäinen tarkastus rauhotti hänet kuitenkin täydellisesti, hän selitti:
— Ei hätää enää, haava on paranemassa! Parin viikon kuluttua olette takaisin jalkeilla.
Hän puhdisti huolellisesti haavan, joka oli jo umpeen menemässä. Senjälkeen hän kopeloi luustoa haavan ympäriltä ja selitti, ettei luoti ollut tehnyt ainoatakaan pahempaa luunrikkomaa, joten oikea käsivarsi, vaikka se oli vielä vähän jäykkä, tulisi aivan ennalleen. Tätä tehdessään hän tiedusteli tarkemmin, miten haavottuminen oli tapahtunut ja miten Anni oli haavaa hoitanut.
Anni kertoi pääkohdittain tapahtumain kulun. Hän kertoi sen hiljaisella äänellä, katkonaisesti. Antti täydenteli siellä täällä hänen kertomustaan.
Metsäherra ja lääkäri kuuntelivat äänettöminä Annin selontekoa. Sen päätyttyä nousi lääkäri. Hän oli hyvin liikutettu, hän meni puristamaan Annin kättä ja puhui: