— Ei kukaan olisi voinut tehdä niin paljoa kuin te olette tehnyt. Te olette hyvin hoitanut haavan, juuri niinkuin se pitikin hoitaa, ja sillä pelastitte miehenne hengen. Haava on vaarallisella paikalla, siitä on vuotanut paljon, melkein liian paljon verta. Ainoastaan miehenne vahva ruumiinrakenne ja teidän huolellinen, hellä hoitonne estivät lopun tulemasta. Mutta nyt on kaikki hyvin, palkkionanne on miehenne elämä, ja sehän on paras palkkio, mitä toivoa voi!
Hupaisasti kului se ilta Naarvasalon kodikkaassa pirtissä. Ollille ja Liisu-typykälle valmisti metsäherra suuren riemun tuomisillaan, jotka hän matkalle lähtiessään oli heitä muistaen mukaansa varannut. Senjälkeen ryhtyi metsäherra juttelemaan Antin kera heidän yhteisistä ammattitehtävistään.
Lääkäri istui enimmäkseen vaiti ja katseli ihaillen Annia, kun tämä mieli kevyenä ja onnellisena hääri illallisen valmistuspuuhissa. Lääkäriin oli tehnyt syvän vaikutuksen Annin koruton kertomus ja se vaikutus tuli yhä voimakkaammaksi, kuta kauemmin hän Annia katseli. Annin kasvonpiirteet olivat hienot, hänen ruskea, hiukan kullanvivahteinen tukkansa oli harvinaisen uhkea, ja koko hänen olentonsa uhkui niin tervettä naisellista elinvoimaa ja suloa, että pakosta tunsi vastustamatonta tenhoa häntä katsellessaan.
Lääkäri oli huoleton poikamies, mutta tällä hetkellä hän tunsi itsensä köyhäksi ja yksinäiseksi. Hän tunsi kadehtivansa tuota sängyssä makaavaa miestä, ja hänen sieluunsa syöpyi lähtemättömäksi kuva onnellisesta kodista, joka oli niin kaukana salolla muusta maailmasta eristettynä, mutta joka juuri sen vuoksi oli niin eheä ja kokonainen.
Maukasta illallista tarjotessaan selitti Anni anteeksipyytäen, ettei hänellä ollut vieraille maitoa. Saatiin tyytyä kaljaan palan painikkeena.
— Ei meille maidosta väliä, nauroi lääkäri, mutta tottahan teillä on sairaalle ollut edes vähän maitoa, kun paraneminen on niin hyvin edistynyt?
— On ollut joku tilkkanen päivässä, selitti Anni tullen hyvin hämilleen.
— Se oli suuri onni, että oli edes vähän! huudahti lääkäri. — Ilman maitoa olisi kuumeen jäleltä toipuminen ollut niin ja näin, kun miehenne veret olivat niin vähissä.
Näistä lääkärin sanoista hämmentyi Anni yhä enemmän. Hänen täytyi paeta kauemmas pöydän lähettyviltä peitelläkseen mielenliikutustaan.
Eivät lääkäri ja metsäherra sitä huomanneet, mutta Antti, joka sängystään oli keskustelua seurannut, huomasi. Ensin se häntä oudostutti, mutta sitten hän alkoi asiaa tarkemmin ajatella, ja vähitellen hänelle selvisi kaikki tyyni. Kuvaamaton hellyys täytti hänen sydämensä. Hän tuskin enää kuuli ensinkään, mitä vieraat puhuivat; hän vastaili heidän kysymyksiinsä vain hyvin hajamielisesti. Hänen ajatuksensa pyörivät koko illan siinä, millä tavoin ottaisi asian Annin kanssa puheeksi.