Anni kertoi kokonaisuudessaan unensa. Ja he näkivät molemmat toistensa silmistä sen lupauksen täyttymyksen, joka Annille oli unessa annettu. Näkivät sen kauniina kangastavan elämänsillan, joka kerran Naarvasalon kautta kulkien yhdistäisi Aunuksen ja Ylä-Karjalan kauniit maat toisiinsa. He olivat sen sillan rakentajiksi valitut.
LUPASALMEN VIINA-VASILIN KARKUUN PÄÄSSYT KAHVITULI
I.
Pääsi ihan puolivahingossa karkaamaan se Lupasalmen Viina-Vasilin kahvituli.
Olivat Vasili ja Piilovaaran Jere Juntunen tavanneet toisensa siellä Suomen rajan ja Lupasalmen välisellä salotaipaleella. Vasili oli tavallisuuden mukaan ollut palaamassa Suomen puolelle tekemällään pirtun vientimatkalta, ja Jere taas Lupasalmelta päin, jonne hän oli opastanut pietarilaisen yhtiön metsäpomoja.
Olivat siinä sitten vanhat tuttavat lepuutelleet jalkojaan tien poskeen kellahtaneen kelohongan tyvellä, ja Jere oli ohimennen sattunut kysäisemään Vasililta, eikö tällä ollut kontissaan jälellä ainuttakaan pirtutilkkasta. Ja olihan sillä Vasililla ollut tilkkanen jälellä.
Olivat sitten tekaisseet kahvitulen siihen pitkistä, helisevistä poudista kuivuuttaan rutisevalle kanervikkokankaalle ja maistelleet puolikupposina sen pirtupullon. Senjälkeen oli Jere, jalat hiukan ristipuikkoa lyöden, mutta mieli iloisena kuin oinaalla lähtenyt kotimatkaansa jatkamaan. Vasili siihen sijaan oli vielä jäänyt siihen kahvitulensa ääreen kellimään.
Muisteli silloin Jere lähtiessään nähneensä, miten tuli hissukseen mennä litvetteli niistä palavista kekäleistä kanervikkoon päin. Muisteli, mutta ei ollut ensinkään varma siitä. Eikä hän ollut siinä lähtötouhussaan tullut siihen sen paremmin huomiotaan kiinnittäneeksi. Oli ajatellut, että tottapahan Vasili kahvitulensa vartioi, kun siinä kerran ettonettaan kellii.
Nelipeninkuormaisella salotaipaleella olikin sitten koko asia unohtunut Jeren mielestä. Piilovaarassa olevalle mökkitöllilleen tultuaan oli hän vain iloinnut sievosesta ansiostaan sekä Vasililta ihkasen ilmaiseksi saamistaan puolikupposista.
Mutta sitten kolmisen päivän kuluttua alkoi sieltä rajalta päin kantautua omituinen lemu. Se oli aluksi niin heikkoa, että Jeren nokka ensi päivänä vain parisen kertaa oli sen erottavinaan. Oli melkein täysi tyyni. Vain silloin tällöin värähdytti helteestä hehkuvia ilmanpihoja vieno tuulenleyhkä, ja sen mukana se lemu tuli. Se muistutti kytevästä sammalsuosta lähtevää tuoksahdusta, semmoista palaneen turpeen hajua, jota uutismaan kyntäjä niin mielihyvikseen nenäänsä vetää auransa perässä astellessaan.