Mutta toisena päivänä lemu tuli voimakkaammaksi ja siihen sekottui kitkerä sivumaku. Hiukan ihmetellen veti Jere sitä nenäänsä ja koetti korkealta vaaraltaan tähystellä koilliseen antavalle ilmanrannalle, mutta mitään sen kummempaa ei sieltä näkynyt. Taivaanrannalla värisi semmoista pitkien, polttavien poutien ilmaan nostattamaa auerta. Se suli siellä siintävässä etäisyydessä ilman sinen kera epämääräiseksi harsoksi, joka näytti pehmoisena kääriytyvän kaukaisten Rajavaarojen ylle. No olihan semmoista ennenkin näkynyt kesäkuuman aikana, kun sade ei viikkomääriin ilmanpihoja puhdistanut.
Mutta se lemu toi sittenkin Jeren mieleen hämärästi sukeltavana muistona sen Vasilin kahvitulen, sen hissukseen kanervien juuressa litvetelleen valkean, jonka hän toisella silmällään oli ollut silloin taipaleelle lähtiessään näkevinään. Jere ajatteli, että hitto kun ei sittenkin tullut lähtiessään potkaistuksi sitä Vasilia kylkeen ja sanotuksi:
— Pidähän silmäsi auki ja katso, ettei kahvitulesi karkuun livistä!
Mutta jo seuraavassa tuokiossa Jere karkotti tuon itsesoimauksen mielestään ja ajatteli:
— Mitäs turhia! Salakaskiaan ovat kai Lupasalmen ukkelit siellä rajasaloilla kyvetelleet, ja siitä tuulenleyhkä nyt lemun tänne kulettaa. Saavatpa pahuukset kiittääkin onneaan, että tuulenhenki sen lemun juuri tännepäin tuopi. Muuten voisi se Porajärven urjatniekkakin sen pian nokassaan tuntea, ja lujat menisi silloin taas lahjukset ukkeleilta. Tietäisivät kaskia kyvettäneensä!
Kolmantena päivänä lemu muuttui voimakkaaksi katkuksi, joka alkoi kutitella sieramia. Jere aherteli sen päivän kesantotieransa kuokkimisessa, ja kun kuivuuttaan pölisevän pellon tomu sekottui siihen lemuun, niin panipa aivan aivastelemaan. Teki Jeren mieli taas kavuta ahon reunassa olevalle vaaran töyräälle tähystelemään koillisia ilmanrantoja, mutta ei sentään viitsinyt. Kulkihan ilman mukana niin monta muutakin lemua. Mikäs hänen asiansa oli niitä kaikkia oukailla ja nuuskia, ja minkäpä se sitten siitä nuuskimisesta parani. Jos kyvettivät salakaskiaan, niin kyvettäkööt. Ei hän ainakaan aikonut heidän ilmiantajakseen lähteä!
Tämä jalomielinen päätös rauhotti Jeren aatokset siksi kertaa, mutta hänen kulmissaan tuntui hienoa jomotusta. Päästäkseen siitä läksi Jere iltapäivällä kotimökkinsä alla olevalle Piilojärvelle verkkojaan laskemaan. Tuntuihan se lemu kyllä hiukan sielläkin, mutta illan joutuessa vedestä kohoava miellyttävä viileys puhdisti sentään ilman siksi, että Jeren pää selvisi, ja yön usvien kohotessa hän kapusi ripeänä miehenä vaaralleen yön unia ottamaan.
Seuraavana päivänä paheni tilanne tuntuvasti. Jo aamusella varhain valitti Jeren nainen Liena, että ilmassa oli aivan kuin häkäistä kitkua. Hän kehotti Jereä kapuamaan vaaran laelle tähystelemään, eikö läheisyydessä näkyisi metsäpaloa. Varmasti se outo kitku muka semmoisesta tuli.
Jere, joka ei ollut sinä aamuna vielä pirtistään ulos astunut, kivahti harmistuneena, että kuka juukeli näillä asumattomilla saloilla metsäpaloja sytytteli. Mitä lie ollut muuta katkua, vaikka lupasalmelaisten salakaskista lähtenyttä. Kestihän tuota nyt muutaman päivän terve ihminen mokomaa hälyä nostamatta.
Kestämistä siinä kuitenkin oli, sen sai Jere itsekin ulos mentyään kokea. Aivan se oli kuin ilmetyistä häkää, eikä ilma silmällekään enää puhtaalta näyttänyt. Aurinko kumotti taivaalta kuin hienon autereen läpi, vaikka oli olevinaan kirkas, pilvetön päivä. Sen lisäksi oli päivänkehrä saanut oudon, punervan värin. Ei se ollut vielä aivan verenkarvainen, mutta ei paljon muutakaan. Ei Jere muistanut sitä milloinkaan moisena nähneensä keskellä kirkasta poutapäivää. Ja se häkä kirveli silmiä, kaiveli sieramia ja kutkutti henkireikiä, niin että pakosta piti kakistella ja yskiä.