Kiukuissaan nousi Jere aamiaisen jälkeen vaaran laelle, ja hätkähtämään sinne avautuva näky hänet pani: Koilliselta ilmanrannalta siintävät Rajavaarat olivat kadonneet. Niiden paikalla näkyi taivaasta maahan asti riippuvia, mahtavia savupatsaita. Ne näyttivät niin kaukaa katsoen aivan liikkumattomilta, mutta kun kauemmin niitä tähysteli, sulivat ne yhdeksi ainoaksi, kiinteäksi ja raskaaksi savuseinäksi. Yläilmoista laskeutuneen pilven tavoin se savuseinä monen peninkuorman laajuisena sulki näköalan. Silmämäärällä arvioiden se näytti kulkevan Aunuksen rajan paikkeilla, mutta saattoi olla jo lähempänäkin. Mahdoton oli sitä tarkalleen määritellä. Sen savuseinän edessäkin oli näet ilmapiiri kauttaaltaan sakean autereista; siinä näytti uiskentelevan usvahöyryjä, jotka käärivät siintävät salot auringossa vipajavaan ja väräjävään usvamereen.
Ihmetellen katseli Jere sitä, ja hänelle selvisi siinä tuokiossa, etteivät nyt olleet enää kyseessä Lupasalmen ukkojen salakaskista nousevat savut. Ilmeistä oli, että siellä rajan seutuvilla asumattomat salot olivat tulessa. Palo oli nähtävästi alkanut Aunuksen puolella, mutta saattoi se hipoa jo Suomen puolen metsiäkin. Kukapa siitä niin tarkan selvän otti, kun siellä oli niin runsaalla mitalla sitä lääniä molemmin puolin rajaa.
Jerelle tuli taas pahana muistona mieleen se Lupasalmen Viina-Vasilin kahvituli, mutta hän karkotti sen muiston kiroten ajatuksistaan lohduttautuen sillä, että ehkä palo sentään pysyisi rajan takana. Siellä kyllä piisasi metsiä sen korvennella muutamiksi viikoiksi, kun ei vain tuuli hylky sattuisi leikkiin sekaantumaan. Savuaan ja katkuaan se peijakas kyllä levitti tyynelläkin, mutta tulen leveneminen kävi Jeren arvelun mukaan tyynellä hitaasti. Ja olihan siellä sentään rajalta tultaessa esteitäkin: oli silmänkantamattomia, aavoja suonselkiä, oli järviä ja oli jos mitä. Niin että ei tässä vielä mitään hätää ollut!
Järvellä oleskeluun piti Jeren sentään iltapäivällä taasen turvautua, ei mitenkään muuten jaksanut sitä ilkeätä katkua kestää. Sen lisäksi kuumeni ilmakin iltapäivällä niin tukehuttavaksi ja hiottavaksi, että mökin seinähirsistä näytti pihka rupeavan kihoamaan.
Seuraavana yönä heräsi Jere monta monituista kertaa ankariin yskimiskohtauksiin. Se monipäiväinen katkun nieleminen alkoi keuhkoissa kutkuttaa, eivätkä yölläkään enää henkireijät päässeet kunnolla puhdistumaan. Jeren nainen Liena yski kilpaa Jeren kanssa, ja lapset, kaksi kymmenisen vuoden vanhaa pojan mukulaa, vikisivät pahoja unia nähden omalla vuoteellaan. Sanalla sanoen, ei tahtonut nukkumisesta sinä yönä mitään tulla.
Aamupuoleen yötä alkoi Liena hokea, että huomenna pitäisi lähteä ihmisten ilmoille metsäpalosta sanaa lennättämään. Siihen äsähti Jere kuitenkin vastaukseksi, että mitäpä ne Aunuksen metsäpalot muka Suomen puoleisia liikuttivat. Jos kyvettivät metsiään, niin kyvettäkööt, piisasipahan heillä niitä. Ja jos tuli pujahti hiukan Suomen puolellekin, niin olipahan tuota Suomen ruunullakin virattomia saloja aivan kylläkään. Ei tuossa ainoat metsätierat menossa olleet! Ja vielä toisekseen, olihan ruumilla omat metsävaraansa sanoja lennättämään, niin että pitäkööt silmänsä auki. Hän asui norjalaisen maalla, ja ennenkuin tuli niille asti ennättäisi, ehtisi se kyllä monipeliin sammua. Eivät ennenkään olleet Aunuksen metsäpalot tänne asti ennättäneet, oli tässä välillä muka semmoiset esteet!
Näin selitteli Jere naiselleen, mutta hyvin huolestuneeksi ja kiukkuiseksi päivän valkeneminen hänet sittenkin teki, sitä ei hän voinut mielensä pohjalla kieltää. Kerrassaan outo olikin se päivän valkeneminen tällä kertaa. Oikeata päivää ei näet tullut ensinkään. Auringon noustua jäi melkein samanlaiseksi hämäräksi kuin oli ollut yölläkin. Yli koko taivaanlaen oli levinnyt tiheä varjo, tummahtava ja liikkumaton. Ei se ollut suorastaan pilven näköinen, mutta outo ja kerrassaan ihmeellinen oli sen vaikutus. Aurinko näkyä tollotti sen läpi aivan punaisena kuin hieman savustunut vaskikattilan pohja, ja sitä kärsi jo paljain silmin katsella näkimiensä huikenemista pelkäämättä. Auringon ympärillä kajasti laaja, himmeävaloinen kehä, ja taivaalla leikki outoja värihäilähdyksiä, jotka välistä muistuttivat heikosti räiskähteleviä revontulia, välistä etäisyyteen häviäviä sateenkaaria. Maahan lankeavat esineiden varjot kävivät epäselviksi kuin hämyisessä kuutamossa, ja koko ilma näytti niin sakealta, että sitä luuli voivansa käsin kouraista ja ruveta kerälle käärimään.
Mutta kuuma oli, niin tukehuttavan kuuma kuin pohtavan uunin helteessä, eikä minkäänlaista tuulenhenkäystä tuntunut. Tuuli oli kuollut ja raskaana, tukehuttavana painoi katkuinen ilma maata vasten, pani ähkimään allansa, lamasi hervottomaksi joka jäsenen. Puutkin näyttivät ihan notkistuvan kuolleen ilmaelementin painosta, kukat kuoleutuivat ja ruohonkorret painuivat menehtyneinä maata vasten.
Hikoillen, läähättäen ja yskien kapusi Jere vaaran laelle katselemaan, miltä sinne näyttäisi. Ja pahalta sinne näytti, vietävän pahalta: Se edellisen päivän savuseinä oli siirtynyt arveluttavan lähelle ja muuttunut niin jysmän näköiseksi, että ihan pelottamaan pani sen katseleminen. Ja sen seinän molemmilla äärillä, edessä, joka paikassa näytti yhtenään kasvavan kuin maasta esiin pullahdellen uusia savupatsaita. Ne sulivat yhteen, peittivät metsät ja vaarat allensa ja kohosivat sitten hiljakseen leviten yläilmoihin. Koko pohjoinen, koillinen ja itäinen ilmaranta oli jo yhtenä ainoana savumerenä, joka vitkaan aaltoillen hivui eteenpäin haudaten siintäviä saloja, yhä paisuen, sakoen ja synkentyen, peitti auringon ja muutti päivän hienoiseksi hämäräksi. Maailmanloppu sieltä näytti olevan tulossa, suurten, hiljaisten metsien maailmanloppu. Se oli vielä kaukana, saattoi olla vielä runsaan peninkuorman päässä, mutta se läheni vääjäämättä, esteistä välittämättä. Kaikki hukkui ja hävisi savuun, joka pani aavistamaan sen peitossa riehuvia hävityksen voimia. Ne voimat olivat päässeet karkuun kahleistaan ja villinä ne kirmasivat pitkällisen poudan polttamiin, asumattomiin ikimetsiin. Siellä olivat vuosisatoja säästyneet ja karttuneet aarteet niiden ahmittaviksi, ja vihaisesti vonkuen ne karkasivat niiden kimppuun. Ja niiden voittokulun merkkeinä pullahteli taivaalle sakea savu levittäen hätää ja hämminkiä pitkien taipalien taa.
Hyvän aikaa tähysteli Jere kitkerästä katkusta tulehtunein silmin rajasaloilla leviävää hävitystä. Hän koetti silmämäärällä arvioida palon etäisyyttä ja tuli siihen johtopäätökseen, että hyvät alat Suomen puolen metsiäkin olivat jo tulessa. Palo oli edellisestä päivästä tehnyt nähtävästi pitkiä taipalia, vaikka olikin aivan tyyni. Kaukanahan se kyllä vielä oli, mutta kuka tiesi miten kävisi muutaman päivän perästä.