— Öljytä on se vietävä tainnut hankavitsansa! lausui tovin kuluttua ykskantaan Rajalan Tuomas, joka tähän saakka ei ollut koko iltana juuri suutansa avannut.
— Saatpa olla jotenkin varma, että niin on tehnyt, vakuutti Eerikka. —
Se mies kyllä tietää konstit eikä kolise liikoja vesillä liikkuessaan.
Mutta katsokaahan nyt, että pysytte piilossa. Sillä on vietävän tarkat
silmät, ja pian alkaa se niitä myös käyttää!
Miehet painautuivat alas pehkojen juurelle ja tähystelivät sieltä oksien alaitse silmät kovana veneen liikkeitä. Kohta oli se saapunut Selkäluodon kohdalle. Siinä lakkasi soutu, ja veneessä istuja alkoi tähystellä vaanivasti joka suunnalle käännellen venettään äänettömästi tottuneilla airon liikkeillä.
— Mutta jospa se jääpikin tuonne Selkäluotoon, onhan sielläkin verkkoja miten paljon hyvänsä, lausui huolestuneena Junnu.
— Elä pelkää, vakuutti Eerikka. — Luuletko sitä niin typeräksi, että jäisi sinne keskelle selkää kaikkien silmän alle. Saat nähdä, että tänne se tulee aivan kopiksi meidän syliimme. Täällä tuuheametsäisen niemen varrella se luulee olevansa täydellisesti piilossa. Ja onhan täällä sitäpaitsi lähellä ranta minne pistäytyä, jos joku kutsumaton vieras äkkiä vesille ilmestyisi.
Eerikan otaksuma osottautui oikeaksi. Hetkisen kuluttua läksi vene uudelleen liikkeelle rannikkoa kohti, hiukan ylemmä niemen nenään päin miesten piilopaikasta.
Kello oli jo sivuuttanut puoliyön, ja juhannuksen aikuisen yön hämy oli hälvennyt. Helposti saattoikin siis jo pitkältä matkalta tuntea soutajan. Se oli Lahna-Aapeli, Höytiäisen kalastuspaikkojen pahamaineinen rosvohukka. Itsellään oli Aapelilla vain muutamia verkkorääsyjä, sen verran että nimeksi. Mutta kun tuli kalojen nousuaika, niin venelastittain silloin Aapeli kaloja souti. Vaan hänpä olikin liikkeellä aina silloin, kun muut kalastajat makasivat ja kun lahnaparvien olisi pitänyt häiritsemättä antaa nousta kutupaikoilleen.
Aapeli souti keskituhdolla latteat hartiat kyyryssä, mutta pää eli hartioiden välissä. Se vilhui yhtenään joka suunnalle, se näytti voivan vaivattomasti pyöriä ympäriinsä kuin kissahavukan pää, muun ruumiin hiventäkään asentoa muuttamatta.
— Kylläpä on pakana varovainen! supisi Lehikois-Antti.
— Hiljaa, kuiskasi Eerikka, ja muistakaa miten teemme. Sinä Antti ja Tuomas tulette minun kera veneeseen. Junnu ja Tuonos-Mikko jäävät rannalle ja antavat meille alkuvauhdin.