* * * * *
Kaukana Koivuniemen pisimmän kaiskun nenässä istuivat Junnu Lehikoinen, Tuonos-Mikko ja Rajalan Tuomas veneessään suuren kiven kupeella odotellen toisen veneen saapumista. Tiirat kiertelivät niemen louhikoisia rantoja kirkuen aamulauluaan. Koillinen taivas alkoi värjäytyä nousevan auringon rusoista. Niemen nenästä suoraan etelään aukesi avara selkä, jonka takaa silmä ei ensinkään mannerta erottanut. Siellä täällä häilähteli selällä hienon hienoja utuhaituvia. Hyvin kaukaa siinti keskeltä rannatonta näköalaa pari pientä metsäsaarta. Ne näyttivät sinne kaukaisuuteen päin viettävää vesilakeutta vasten kuin ilmassa riippuvilta metsätylvöiltä.
Miehet tupakoivat äänettöminä katsellen juhlallista auringonnousua. Nyt välähtivät päivänkehrän ensimäiset säteet kaukana Höytiäisestä koilliseen siintävien Rasivaarojen takaa. Ensimäisenä ne tapasivat vastaisella rannalla kohoavan Martonvaaran huiput. Selällä alkoivat utuhaituvat kohota väräjöiden ylöspäin. Mutta päivän loistava kehrä kohosi korkeammalle syytäen kimputtain soihtujaan joka haaralle. Jo tapasivat ne Höytiäisen peilipintaankin, joka vipaji hiljaisen aamutuulen henkäyksistä. Utuhaituvat hävisivät paikalla, ja seesteinen kirkkaus levisi ulapan yli. Vesilakeus alkoi välkkyä kuin ääretön, sula hopeajärvi. Sen väreet leikitsivät öljymäisen raukeina niitä hyväilevien päivänsäteiden aamukarkelossa. Riemukkaasti tervehti Koivuniemen metsiköstä auringonnousua laululintujen monisointuinenn kuoro, ja siihen vastasivat niemen takaa ja siitä länteen olevien saarien rannoilta sorsaparvet, jotka pesimispuuhiensa lomassa olivat siellä suorittamassa aamu puhdistustaan ja haukkaamassa heinäsiltä rantavesiltä mehukasta suurustaan. Mutta kaukaa selältä kajahti kuikan laulu kantavana ja soinnukkaana.
Sunnuntaiaamun harras tunnelma valtasi veneessä istuvain nuorten miesten mielet. Sen rikkoi kuitenkin jyrkästi pitkin Koivuniemen vartta lähestyvä vene, joka kiisi miehiä kohti kokka kohisten Lehikois-Antin voimakkaiden käsien soutamana.
Surkean näköisenä istui veneen keskituhdolle lyyhistyneenä Lahna-Aapeli. Ilmeettömät silmät tähystelivät veneen sivulle syntyviä laineita, ja ruumis heilahteli hervotonna soutajan voimakkaiden vetojen tahdissa. Eerikka ohjasi veneen toisen viereen, potkaisi jalallaan kasassa olevia verkkorääsyjä ja lausui:
— Kas siinä, pojat, ovat ne Aapelin kalastusvehkeet. Niillä sitä on pyydetty kesä toisensa perästä ja aina ne ovat antaneet paremman saaliin kuin meidän muiden pyyntineuvot.
Miehet tarkastelivat uteliaina Aapelin verkkoja, kääntelivät ja koettelivat niiden rihmojen lujuutta sekä ihmettelivät kuorossa:
— Jopa onkin kalastusneuvot, on totisesti neuvot! Kelpaa ne veteen virittää ja sittenhän on ihme, jos ei kaloja tule ihan seläkkäin.
— Väkisinkin tulee, ilkkui Tuonos-Mikko, varsinkin kun on niin hyvä onni kuin tällä Aapelilla.
— Ja vielä parempi vainu haistamaan, missä ovat ne oikeat kalahaudat, säesti Junnu Lehikoinen.