Babbitt oli Floral Heightsin piiriesimies, mutta tämä piiri oli luotettava, ja hän kaipasi tuimempia taisteluita. Hänen puheensa vuosikokouksessa oli hankkinut hänelle kaunopuheisuuden orastavan maineen, minkä vuoksi tasavaltais-kansanvaltainen Keskuskomitea lähetti hänet seitsemänteen vaalipiiriin Etelä-Zenithiin puhumaan pienille kuulijakunnille työmiehiä ja konttorihenkilöitä ja naisia, jotka eivät tienneet, mitä tekisivät uudella äänioikeudellaan. Hän saavutti kuuluisuuden, jota kesti viikkokausia. Silloin tällöin oli joku reportteri läsnä jossakin hänen kokouksistaan, ja nimikkeet (vaikkeivät olleet erikoisen suuria) kertoivat, että George F. Babbitt oli puhunut väkijoukolle suosiohuutojen kaikuessa ja etevät liikemiehet olivat osoittaneet Doanen kataluuden. Kerran oli Advocate-lehden kuvallisessa sunnuntailiitteessä Babbittin ja kymmenkunnan muun liikemiehen kuvat, ja niiden yllä nimike: »Zenithin raha- ja liikemiespiirien johtajat, jotka kannattavat Proutia.»
Hän ansaitsi maineensa. Hänellä oli uskoa; hän oli vakuutettu että jos Lincoln olisi elänyt, niin hän olisi agiteerannut mr. W. G. Hardingin hyväksi — ellei olisi tullut Zenithiin ja agiteerannut Lucas Proutin hyväksi. Hän ei hämmentänyt kuulijoitansa joutavalla kuurnimisella. Prout edusti rehellistä ahkeruutta, Seneca Doane edusti nurkuvaa laiskuutta, ja oli vain valittava. Leveäharteisena ja lujaäänisenä oli hän ilmetty Oikeauskoinen liikemies, ja, harvinaisinta kaikista, hän piti tosiaan kansasta. Hän piti melkein tavallisista työmiehistäkin. Hän toivoi, että he olisivat hyvin palkatuita ja kykenisivät maksamaan hyvän vuokran — vaikka tietenkään he eivät saaneet ehkäistä osakkeenomistajain kohtuullista voittoa. Tämä jalo katsomuskanta ja se korkea tunnelma, jonka keksintö, että hän oli syntynyt puhujaksi, antoi hänelle, tekivät hänet suosituksi kuulijain keskuudessa, hän oli hyvin haluttu koko vaalitaistelun aikana, hyvin tunnettu ei vain seitsemännessä ja kahdeksannessa vaalipiirissä, vaan vielä muutamissa osissa kuudettatoistakin.
2.
Sulloutuneina hänen autoonsa he ajoivat Turnverein Halliin Etelä-Zenithiin — Babbitt, hänen vaimonsa, Verona, Ted, ja Paul ja Zilla Riesling. Sali sijaitsi erään leikkelepuodin yläpuolella kadun varrella, joka jytisi raitiovaunujen kolinaa ja tuoksui sipulilta ja bensiiniltä ja paistokalalta. Uusi tunne Babbittin arvosta täytti heidät kaikki, Babbitt mukaan luettuna.
»Minä en käsitä, kuinka sinä jaksat puhua kolmelle yleisölle yhtenä iltana. Ei minulla olisi sitä voimaa», sanoi Paul, ja Ted äännähti Veronalle: »Ukko osaa tosiaan liukastella noita härkäpäitä!»
Miehiä, yllään mustat satiinipaidat, vastapestyjä, vaikka silmien alla vielä oli jäljellä likainen varjoviiru, seisoi odottamassa saliin johtavilla leveillä portailla. Babbittin seura raivasi itselleen kohteliaasti heidän keskitseen tien valkeaksirapattuun huoneeseen, jonka perällä oli lava ja siinä punainen plyyshivaltaistuin ja vedensiniseksi maalattu honka-alttari, jota joka ilta käyttivät lukemattomien veljeskuntien suurmestarit ja ylimmät arvonhaltijat. Sali oli täysi. Kun Babbitt tungeksi oven luona seisovien keskitse, kuuli hän hivelevää hyväksymishyminää: »Se on hän!» Puheenjohtaja riensi vastaan keskikäytävää pitkin ja sanoi vaikuttavasti: »Puhuja? Kaikki on kunnossa, sir! Hm — niin — mikä olikaan nimi, sir?»
Sitten liukui Babbitt kaunopuheisuuden merelle:
»Kuudennentoista vaalipiirin herrat ja naiset, on eräs, joka ei voi olla mukanamme täällä tänä iltana, mies, jonka uljas troijalainen rohkeus on aivan yksinäistä valtiollisella kiistakentällä — minä tarkoitan johtajaamme, kunnianarvoisaa Lucas Proutia, kaupungin värien kantajaa. Kun hän ei ole täällä, niin toivon, että koetatte suvaita minua, jos minä, ystävänä ja naapurina, miehenä, joka olen ylpeä siitä, että minulla on teidän kanssanne yhteinen etu saada olla Zenithin suuren kaupungin kansalainen, sanon teille yksinkertaisesti, rehellisesti ja vilpittömästi, miltä kiistakysymykset tässä vaalitaistelussa yksinkertaisesta liikemiehestä — miehestä, joka, kasvaneena köyhyyden ja ruumiillisen työn siunauksessa, ei kuitenkaan koskaan, silloinkaan kun kohtalo tuomitsi hänet istumaan pulpetin ääressä, ole unohtanut miltä tuntuu olla ylhäällä kello puoli kuusi ja tehtaan luona, vanha ruoka-astia kovenneessa kourassa, kun pilli puhalsi kello seitsemää, paitsi kun omistaja keljuili itselleen kymmenen minuuttia ja puhallutti aikaisemmin! (Naurua.) Tullakseni nyt tärkeisiin ja perustaviin kiistakysymyksiin tässä taistelussa, niin on se suuri erehdys, jota ihan nurinpäisesti esittää Seneca Doane — —»
Muutamat työmiehet nauroivat ivallisesti — nuoret kyynilliset työmiehet, enimmäkseen ulkomaalaisia, juutalaisia, ruotsalaisia, irlantilaisia, italialaisia — mutta vanhemmat miehet, kärsivälliset, värittömät, kumarat puusepät ja mekaanikot, huusivat suosiota, ja kun hän vähitellen tuli kaskuunsa Lincolnista, olivat heidän silmänsä kosteat.
Vaatimattomasti ja kiirehtien riensi hän ulos salista maireisen kättentaputusrätinän jälkeen ja ajoi kolmanteen puhepaikkaansa tänä iltana. »Ted, ehkäpä sinä ajat», sanoi hän. »Minä tunnen itseni ikäänkuin hiukan raukeaksi tämän vuodatuksen jälkeen. No, Paul, miten se meni? Sainko minä ne mukaani?»