Eathornen kysymykset mrs. Babbittin, miss Babbittin ja muiden lasten voinnista olivat ystävällisen isällisiä, mutta Babbitt ei keksinyt mitään sopivaa vastakysymystä. Eihän voinut ajatellakaan käyttää muotoa »no, vanha jassi, mitenkäs maailma sinua pitelee?», joka sopi Verg Gunchille ja Frinkille ja Howard Littlefieldille — miehille, jotka tähän saakka olivat tuntuneet edustavan menestystä ja hienoa käytöstä. Babbitt ja Frink istuivat kohteliaasti tuoleillaan ja kohteliaasti lausui Eathorne avaten huuliaan juuri sen verran, että sanat mahtuivat välistä: »Hyvät herrat, ennenkuin alamme neuvottelumme — teidän ehkä tuli vilu matkalla — ystävällistä, säästää vanhalta mieheltä ulosmenon vaivat — otamme ehkä pienen whiskytodin?»
Kunnon veljen tavoin oli Babbitt niin hyvin harjaantunut kaikkeen keskustelutaitoon, että hän melkein häpäisi itsensä sanomalla: »Jos ei riitaa haastamatta pääse ja tietenkin sillä edellytyksellä, ettei nuuskijapoliisi ole piilossa paperikorissa — — — » Jatko tukehtui hänen kurkkuunsa. Hän kumarsi hämillään suostumustaan. Samoin teki Chum Frink.
Eathorne soitti palvelijatarta.
Uudenaikainen ja ylimielinen Babbitt ei ollut koskaan nähnyt kenenkään ihmisen soittavan palvelijaa yksityistalossa muulloin kuin ateriain aikana. Itse hän oli hotelleissa soittanut palvelijoita, mutta kotona ei loukattu Matildan tunteita, vaan mentiin halliin ja huudettiin häntä. Ei hän myöskään kieltolain voimaan astuttua ollut nähnyt kenenkään välinpitämättömästi käsittelevän väkijuomia. Oli outoa vain istua ja maistella totiansa huudahtamatta: »Aaaaaaah! Tämä se tuntuu sydämessä ja munaskuissa!» Ja koko ajan hän ajatteli ihailevana kuin suuren miehen pariin päässyt nuorukainen: »Tuo äijänkäppyrä, siunatkoon, voi tehdä minusta rikkaan miehen tai nuuskaa! Jos hän käskisi pankkinsa sanomaan irti minun lainani — — —! Saakeli! Tuo tuumankorkuinen nappula! Ja on sen näköinen kuin ei hänessä olisi muka ponnen pujua! Kumma paikka — — Mahdammekohan me propagandistit pitää liikaa melua tarmosta?»
Hän kääntyi kauhistuen pois tästä ajatuksesta ja kuunteli hartaasti Eathornen ajatuksia pyhäkoulun edistämisestä. Ne olivat hyvin selvät ja hyvin huonot.
Epäröiden esitti Babbitt oman ehdotuksensa:
»Minä arvelen, että jos tarkoin tutkitaan koulutarpeita, katsotaan asiaa rahakysymyksenä, niin on perus- ja päätarve tietenkin sen laajeneminen. Minä oletan, että kaikki olemme yksimielisiä siitä, että emme tyydy, ennenkuin olemme aikaansaaneet suurimman pyhäkoulun koko valtiossa, niin ettei Chatham-Roald-kirkon missään suhteessa tarvitse olla mitään toista huonompi. Silloin on ensimmäinen asia katsoa, miten saadaan vauhtia asiakkaiden hankkimistyöhön: ne ovat jo käyttäneet kilpailukeinoa ja antaneet palkintoja niille lapsille, jotka ovat hankkineet eniten jäseniä. Mutta siinä ne tekivät virheen: palkintoina oli kaikkinaista roskaromua, kuten runokirjoja ja Uusia testamentteja semmoisen asemesta, jonka vuoksi oikea, ilmielävä ipana tosiaan viitsisi puuhata, kuten käteinen raha tai moottoripyörän vauhtimittari. Kyllähän minä luonnollisesti arvelen, että on hienoa selvitellä luentoja korein kirjamerkein ja piirustamalla mustalle taululle ja sensemmoisella, mutta kun on kysymys oikeasta hommasta, asiakkaiden — tai jäsenten, tarkoitan, kokoonhälyyttämisestä, niin täytyy katsoa, että se maksaa vaivan.
— Minä tahtoisin esittää kahta toimenpidettä: Ensinnäkin olisi pyhäkoulu jaettava neljään armeijaan ikäluokkien mukaan. Kukin saa sotilasarvon omassa armeijassaan aina hankkimansa jäsenmäärän mukaan, ja kelvottomat, jotka vain ovat loisina eivätkä puuhaa mitään, saavat jäädä miehistöksi. Kirkkoherralla ja superintendentillä on kenraalin arvo. Ja kaikkien on tehtävä kunniaa ja kaikkea muuta semmoista, ihan niinkuin oikeassa armeijassa, jotta he tuntevat arvon hankkimisesta olevan jotakin etua.
— Ja toiseksi: koulullahan on tosin reklaamikomiteansa, mutta, Herra Jumala, eihän kukaan koskaan aherra oikein toden perästä vain rakkaudesta työhönsä. Täytyy olla käytännöllinen ja seurata aikaansa ja ottaa oikea, palkattu lehtiagentti Pyhäkoululle — joku sanomalehtimies, joka voi uhrata siihen osan aikaansa.»
»Tosiaan. Se osuu naulan päähän!» sanoi Chum Frink.