Konduktööri tuli sisään. Hän oli kerran ollut Babbittin konttorissa tiedustelemassa erästä huoneistoa. »Hyvää päivää, Mr. Babbitt. Oletteko matkalla Chicagoon? Se on varmaan teidän poikanne, tämä?»
»Niin on, se on poikani Ted.»
»Ihanko todella. Ja minä kun luulin, että te olitte ihan nuori vielä itse, ei päivääkään yli neljänkymmenen. Ja teillä onkin jo noin pitkä poika!»
»Neljänkymmenen! Rakas ystävä, minä en enää ikinä tule viidenviidettä vanhaksi.»
»Onko mahdollista. Sitä en olisi uskonut?»
»Niinpä niin, siinä sitä tulee itsensä ilmiantaneeksi, kun kuljeksii tuommoisen nuoren kotkan kanssa kuin Ted.»
»Joo, niin se kyllä on.» Tedille: »Te opiskelette kai jo yliopistossa?»
Ted vastasi arvokkaasti: »En, vasta syksyllä. Minä tarkastelen nykyään eri tiedekuntia.»
Kun konduktööri jatkoi kiertoansa hyväntuulisesti jutellen, paksut kellonperät vatsalla killuen, keskustelivat Babbitt ja Ted vakavasti yliopistosta. He tulivat Chicagoon myöhään illalla ja nauttivat myöhäänmakaamisesta: »Helkkarin hauskaa, kun ei tarvitse nousta ja mennä alas aamiaiselle, mitä?» He asuivat vaatimattomassa Eden-hotellissa, Zenithin liikemiehet kun aina asuivat Edenissä, mutta he söivät päivällistä Regent hotellin Peilisalissa. Babbitt tilasi äyriäisiä viinikastikkeen kera, suuren pihvin ja valtavan annoksen perunamuhennosta, kaksi kuppia kahvia, omenatorttuja ja jäätelöä kummallekin, ja Ted söi vielä ylimääräisen annoksen lihapiirakoita.
»Se oli hyvää, tämä! Eri etevää!» sanoi Ted ihaillen.