»Niin, kuule! Pidä sinä vain kiinni minusta, ukkeli, niin hyvin käy.»
He menivät erääseen operettiin ja kyhnäsivät toisiaan kylkeen avioliitto- ja kieltolakipilojen kohdalla, ja tuntiessaan itsensä ensi kertaa vapaaksi siitä ujoudesta, joka rakentaa muurin isän ja pojan välille, naureskeli Ted riemastuksissaan: »Pappa, oletko sinä kuullut jutun tuomarista ja kolmesta modistista?»
Tedin matkustettua takaisin Zenithiin Babbitt tunsi itsensä yksinäiseksi. Kun hän koetti aikaansaada sovittelua Offuttin ja erinäisten Milwaukeesta tulleiden liikemiesten välillä, jotka niinikään ostelivat kilpa-ajorataa, meni suurin osa hänen aikaansa istumiseen puhelimen ääressä. Hän istui sängynlaidalla, siirrettävä puhelin sylissä ja kysyi väsyneenä: »Eikö mr. Sagen ole tullut vielä? Eikö hän jättänyt mitään sanaa minulle? All right. Minä odotan puhelimessa.» Siinä hän istui ja tuijotti erääseen seinäpaperin kuvioon ja ajatteli, että se muistutti kenkää, kyllästyneenä ainakin kymmenettä kertaa tekemäänsä keksintöön, että se muistutti kenkää. Hän sytytti paperossin. Sidottuna puhelimeen, ilman tuhkakuppia ulottuvillaan, hän istui miettien, mihin panisi palavan pätkän, ja teki epätoivoisen yrityksen nakatessaan sen kaakeliseinäiseen kylpyhuoneeseen. Vihdoin hän sai vastauksen puhelimessa: »Jaa, ei mitään sanaa minulle? All right. Minä soitan uudelleen.»
Eräänä iltapäivänä hän kuljeskeli pitkin ränstyneitä katuja, joista ei ohut kuullut koskaan puhuttavan, katuja, joiden varrella oli pieniä vuokrakasarmeja ja kahdenperheentaloja ja hylättyjä hökkeleitä. Hänestä tuntui, ettei hänellä ollut mitään tekemistä eikä mitään, mitä olisi halunnut tehdä, Hän oli kaamean yksinäinen illalla syödessään päivällistä Regent-hotellissa. Hän istui jälkeenpäin seurusteluhuoneessa eräässä Saksi-Koburgin vaakunalla koristetussa nojatuolissa, sytytti sikarin ja katseli ympärilleen, eikö tapaisi ketään, joka voisi pelastaa hänet ikävystymisestä. Hänen viereisessään (Liettuan vaakunalla koristetussa) nojatuolissa istui tutunnäköinen mies, jolla oli punakka naama, ulkonevat silmät ja alaspäiset viikset. Hän näytti ystävälliseltä ja vähäpätöiseltä ja yhtä yksinäiseltä kuin Babbitt itse. Hänellä oli twiidikangaspuku yllään ja kaulassa huonosti sidottu oranssinkeltainen kravatti.
Babbittin päässä välähti kuin raketti. Alakuloinen muukalainen oli Sir
Gerald Doak.
Vaistomaisesti nousi Babbitt sanoen: »Hyvää iltaa, Sir Gerald! Te muistatte ehkä, että tapasimme toisemme Zenithissä Charley McKelveyn luona? Babbitt on minun nimeni — kiinteimistöjä.»
»Oo, hyvää iltaa». Sir Gerald ojensi hänelle velton kätensä.
Babbitt seisoi siinä nolona miettien, miten peräytyä, ja sanoi: »Teillä on kai ollut ihana matka Zenithistä lähdettyänne.»
»On. British Columbia ja Kalifornia ja niinpoispäin», sanoi toinen epävarmalla äänellä ja katseli Babbittia elottomin silmin.
»Minkälainen oli liiketilanne British Columbiassa? Tai ehkäpä ette tutkineet sitä? Luontoa ja urheilua ja sensemmoista?»