Viidentoista minuutin kuluttua hän saapasti vankilankorridorin läpi koppiin, missä Paul istui vuoteellaan kokoonluhistuneena kuin vanha kerjäläinen, jalat ristissä, käsivarret toisiinsa kietoutuneina, ja puri nyrkkiänsä.
Paul nosti katseensa, silmät ilmeettöminä, kun vahti avasi kopin, laski sisään Babbittin ja jätti heidät yksin. Hän lausui hitaasti: »Anna tulla vain! Puhu moraalia!»
Babbitt mätkähti vuoteelle hänen viereensä. »En minä aio puhua moraalia! Vähät minä siitä, mitä tapahtui! Minä tahdon vain tehdä, mitä voin. Olen hyvilläni, että Zilla sai, mitä tarvitsi.»
Paul sanoi riidanhaluisesti: »Ei, älä sinä Zillaa nälvi. Minä olen istunut ja ajatellut; ei kai hänen olonsa ole ollut helppoa. Juuri sen jälkeen kun ammuin häntä — ei minun tarkoitukseni juuri ollut tehdä sitä, mutta hän ärsytti minua, kunnes tulin hulluksi, vain sekunniksi, ja otin esiin sen vanhan revolverin, kylläs tiedät, sen, jolla ammuin kaniineja — ja laukaisin. Se ei ollut ihan tarkoitukseni — — — Sitten, kun koetin tyrehdyttää verenvuotoa — — — Oli aivan hirveätä, kuinka se oli revellyt hänen olkaansa, ja hänellä kun oli niin hieno hipiä. — — — Ehkei hän sentään kuole. Toivottavasti ei hänen ihoonsa jää rumentavia arpia. Juuri jälkeenpäin, kun hain kylpyhuoneesta pumpulia verenvuotoa tyrehdyttääkseni, sain käteeni pienen untuvaisen keltaisen ankan, jonka olimme ripustaneet kuuseen eräänä jouluna, ja minä muistin, että hän ja minä olimme olleet äärettömän onnellisia silloin — — — Jumala! Minä saatan tuskin ymmärtää, että juuri minä nyt istun täällä.»
Kun Babbitt puristi käsivarrellaan lujemmin hänen hartioitaan, huokasi Paul: »Minä olen iloinen, että tulit. Mutta minä ajattelin, että sinä ehkä pitäisit minulle luennon — — — ja kun on tehnyt murhan ja tuotu tänne ja kaikki — — — talon edustalla oli suuri väenkokous, kaikki — — — töllistivät, ja poliisit taluttivat minua joukon läpi — — — Ah, en halua puhua siitä enää!»
Mutta hän jatkoi, yksitoikkoisesti, säikähtyneesti, hajanaisesti mutisten. Johtaakseen hänen ajatuksiaan toisaalle sanoi Babbitt: »Sinulla on naarmu poskessasi.»
»Niin. Se poliisi löi minua. Niistä mahtaa kai olla hurjan hauskaa mukiloida murhamiehiä. Se oli iso mies. Eivätkä ne tahtoneet antaa minun auttaa kannettaessa Zillaa ambulanssiin.»
»Paul! Herkeä — — — Kuule minua: ei hän kuole, ja kun kaikki on ohi, matkustamme taas Maineen, sinä ja minä. Ja ehkäpä saadaan se May Arnold tulemaan mukaan. Minä matkustan Chicagoon ja kysyn häneltä! Mainio nainen, totisesti! Ja sitten minä järjestän, että saat käyntiin jonkin puuhan jossakin Lännen puolessa, ehkä Seattlessa — se kuuluu olevan mainio kaupunki.»
Paul hymähteli heikosti. Babbitt oli nyt ottanut puheenvuoron. Hän ei tiennyt, kuunteliko Paul, mutta antoi tulla, kunnes saapui Paulin asianajaja P. J. Maxwell, laiha, hätäinen, epäkohtelias herra, joka nyökkäsi Babbittille ja sanoi: »Ehkäpä Riesling ja minä saisimme olla kahden kesken hetkisen — — —»
Babbitt puristi Paulin käsiä ja odotti konttorissa, kunnes Maxwell tuli ulos. »Sanokaa, voinko minä tehdä jotakin?» pyyteli hän.