»Anna heidän hoitaa itsensä.»
»Se ei käy laatuun!» Hän taputti Babbittia ohimennen olalle ja hävisi.
Mutta oltuaan minuutin nolona ja lapsellisena aikoen hiipiä kotiinsa mutisi hän: »Enhän minä yrittänyt häntä lähennellä. Tiesinhän sangen hyvin koko ajan, ettei se kannattaisi», ja saapasti sisään tanssiakseen mrs. Orville Jonesin kanssa ja karttaakseen Louettaa — siveellisesti ja avoimesti ja selvästi.
NELJÄSKOLMATTA LUKU.
1.
Hänen käyntinsä Paulin luona oli yhtä hämärä kuin hänen yönsä täynnä sumua ja kummastelevia kysymyksiä. Silmät mitään näkemättä hän kulki karbolilta haisevien vankilakäytävien kautta huoneeseen, jota reunustivat vaaleankeltaiset puusohvat, joissa oli ruusumallisia reikiä, niinkuin kenkäpuotisohvissa, joita hän poikana oli nähnyt. Vanginvartija toi sisään Paulin. Harmaasta pumpulisesta vankipuvusta pistivät Paulin kasvot esiin kalpeina ja ilmeettöminä. Paul liikkui turhanpäiväisen tarkasti vartijan käskyjen mukaan, hän työnsi nöyrästi Babbittin tuomat tupakat ja kuvalehdet pöydän yli vartijalle tarkastettaviksi. Hänellä ei ollut mitään muuta sanomista kuin: »No, minä alan siihen tottua», ja »Minä työskentelen vaatturiosastolla; kangas koskee sormiini.»
Babbitt tiesi, että Paul oli jo kuollut tässä kuoleman asunnossa. Ja kun hän vaipui mietteisiin junassa kotimatkalla, tuntui jotakin hänessä itsessäänkin kuolleen: lojaali ja vahva usko maailman hyvyyteen, julkisen epäsuosion pelko, menestyksen ylpeys. Hän oli hyvillään, että hänen vaimonsa oli poissa. Hän tunnusti sen puolustamatta itseään. Hän ei siitä välittänyt.
2.
»Mrs. Daniel Judique» seisoi naisen käyntikortissa. Babbitt tiesi, että hän oli erään paperitukkukauppiaan leski. Hänen täytyi olla neljäkymmentä- tai neljäkymmentäkaksivuotias, mutta Babbitt piti häntä nuorempana nähdessään hänet konttorissaan sinä iltapäivänä. Mrs. Judique oli tullut kysymään, oliko mitään huoneistoa saatavissa, ja Babbitt otti hänet kokemattomalta naiskirjanpitäjältä omaan hoitoonsa. Rouvan muhkea ulkomuoto miellytti häntä hermostuttavasti. Rouva oli solakka nainen, hänellä oli musta puku, jossa oli valkopilkkuisia sveitsiläiskoruja; viileä, hieno puku. Suuri musta hattu varjosti hänen kasvojansa. Hänen silmänsä olivat kimmeltävät, hänen pehmeä leukansa miellyttävän täyteläinen ja hänen poskillaan tasainen, verevä väri. Babbitt mietti jälkeenpäin, mahtoiko hän olla maalattu, mutta ei yksikään mies kristikunnassa ollut semmoisista asioista tietämättömämpi.
Mrs. Judique istui ja pyöritteli orvokinväristä päivänvarjostintaan.
Hänen äänensä oli vetoava olematta tunkeileva.