»Ei, sen minä tiedän! Joka uhrautuu yhteiskunnalliseen työhön, ei koskaan saa tunnustusta.»
He katsoivat toisiinsa suurin keskinäisin kunnioituksin, ja Cavendish Apartmentsin luona Babbitt auttoi hänet kohteliaasti vaunusta, viittasi taloon, ikäänkuin olisi esitellyt sitä hänelle, ja sanoi käskevästi hissipojalle: »Toimita avaimet nopeasti!» Mrs. Judique seisoi ihan lähellä häntä hississä, ja hänen sydämensä jyskytti, mutta hän oli varovainen.
Se oli kaunis huoneisto, valkoinen puuaines ja pehmeät siniset tapetit. Mrs. Judique oli aivan haltioitunut suostuessaan ottamaan sen, ja kun he menivät hallin läpi laskeutuakseen alas, kosketti hän Babbittin hihaa ja sanoi hurmaantuneena: »Oi, minä olen niin iloinen, että käännyin teidän puoleenne. On tosiaan suuri onni saada tavata mies, joka todellakin ymmärtää. Jospa tietäisitte, millaisia huoneistoja minulle on näytetty!»
Babbitt oli äkkiä vaistomaisesti vakuutettu, että voisi panna käsivartensa hänen vyötäisilleen, mutta hillitsi itsensä ja saattoi ylenpalttisen kohteliaana hänet autoon ja ajoi mrs. Judiquen asuntoon. Matkalla konttoriinsa pyörivät hänen ajatuksensa koko ajan.
»Olipa hyvä, että minulla kerrankin oli järkeä — peijakas, etten minä sentään yrittänyt! Hän on ihana, harvinainen, kerrassaan hurmaava, suloiset silmät ja hurmaavat huulet ja tuo solakka vartalo — hän ei koskaan tule menettämään vartalonsa kauneutta niinkuin muut naiset — ei, ei ei, hän on todellinen, hienostunut maailmannainen. Kaikkein älykkäimpiä naisia, mitä olen tavannut moneen kuukauteen. Ymmärtää yleisiä asioita ja — — — Mutta peijakas, miksen minä yrittänyt?… Tanis.»
3.
Ajatus häiritsi ja hämmensi häntä, mutta hän huomasi etsivänsä nuoruutta, itse toivoen säilyvänsä nuorena. Se tyttö, joka varsinkin askarrutti hänen ajatuksiansa — vaikkei hän koskaan ollut puhutellut häntä, oli uusin käsienhoitaja Pompeijin käherrysliikkeen salongin oikealla puolella. Hän oli pieni, vikkelä, mustatukkainen, hymyilevä. Hän oli ehkä yhdeksäntoistavuotias, ehkä kaksikymmentä. Hänellä oli ohuita lohenvärisiä puseroita, jotka jättivät näkyviin hänen olkapäänsä ja mustilla nauhoilla pujotellut liivinsuojustimensa.
Babbitt meni käherryssalonkiin leikkauttamaan tukkaansa. Kuten aina, tunsi hän itsensä uskottomaksi senvuoksi, että sivuutti naapurinsa Reeves Buildingin Käherryssalongin. Mutta nyt hän karkoitti ensimmäistä kertaa syyllisyystuntonsa: »Peijakas, mikäs pakko minun on sinne mennä, ellen tahdo? Minä en ole Reeves Buildingin omistaja! Sen partureilla ei ole mitään tekemistä minun kanssani! Voinhan minä totisesti leikkauttaa tukkani missä haluan! Minä en tahdo kuulla puhuttavan siitä asiasta. Olen saanut kyliäni ihmisten kannattamisesta — — — ellen erikoisesti halua. Se ei totisesti tuota mitään. Minä olen saanut kyllikseni.»
Pompeijin Käherryssalonki oli Thorn-Leighin hotellin kellarikerroksessa, joka oli suurin ja uudenaikaisin hotelli Zenithissä. Marmoriset kiertoportaat, joissa oli kiiltävämessinkinen kaidepuu, johtivat hotellin eteisestä käherryssalonkiin. Se oli sisustettu mustalla ja valkoisella ja punaisella kaakelilla. Siinä oli räikeä polttokultainen katto ja suihkulähde, jossa pyylevä nymfi alati tyhjensi heleänpunaista runsaudensarvea. Neljäkymmentä parturia ja yhdeksän kättenhoitajaa työskenteli vimmatusti, ja ovella seisoi kuusi neekeriä vahdissa kunnioittavasti ottaakseen tulijoita vastaan, pannakseen talteen heidän hattunsa ja kauluksensa, johtaakseen heitä sille paikalle, missä sai istua ja odottaa ja missä matolla, joka muistutti troopillista saarta valkoisen kivipermannon valtavalla pinnalla, oli tusina nahkaisia nojatuoleja ja pöytä täynnä kuvalehtiä.
Babbittin mies oli nöyräselkäinen, harmaapäinen neekeri, joka osoitti hänelle Zenithissä tavattoman suuressa arvossa pidettävää kunniaa — puhutteli häntä nimeltä. Babbitt oli kuitenkin huonolla tuulella: hänen miellyttävä kättenhoitajansa ei ollut vapaana. Tämä kiilloitti erään keikarimaisesti puetun herran kynsiä ja tirskuili hänen kanssaan. Babbitt inhosi tuota miestä. Hän aikoi odottaa, mutta Pompeijin salongin mahtavan järjestelmän häiritsemistä ei käynyt ajatteleminen, ja hänet ohjattiin heti eräälle tuolille. Hänen ympärillään vallitsi rikas ja hienostunut ylellisyys. Erään herran kasvoja käsiteltiin punaisilla säteillä, toisen tukkaa pideltiin öljyllä. Poikaset työntelivät ympäri ihmeellisiä sähköhierontakoneita. Parturit tempoivat käsiinsä höyryäviä pyyhkeitä koneesta, joka muistutti kiilloitetusta nikkelistä tehtyä haubitsia ja heittivät ne ylenkatseellisesti pois heti niiden käyttämisen jälkeen. Leveällä marmorihyllyllä tuoliriviä vastapäätä oli sadoittain merenvahankeltaisia, rubiininpunaisia ja smaragdinvihreitä nestepulloja. Babbittista oli maireista käyttää kahta orjaa yhdellä kertaa — parturia ja kengänkiilloittajaa. Hän olisi ollut täysin onnellinen, jos samalla kertaa olisi voinut askarruttaa myöskin kättenhoitajaa. Parturi leikkasi hänen hiuksiansa ja kysyi hänen mielipidettänsä Havre de Gracen kilpa-ajoista, pesäpallokaudesta ja pormestari Proutista. Nuori neekeri, joka kiilloitti hänen kenkiänsä, hyräili laulua »Kun sotamiehet lähti» ja harjasi sävelen tahdissa pingoittaen kiiltävää kenkäriepua joka kerta, kun veti sitä kengän yli niin kovasti, että se soinnahti kuin banjonkieli. Parturi oli mainio kauppamies. Hän sai Babbittin tuntemaan itsensä rikkaaksi ja arvokkaaksi kysymällä: »Mikä teidän mielivoiteenne on, sir? Onko Teillä aikaa tänään, sir, hiukan kasvojenhierontaan? Teidän hiusmartonne ei ole oikein joustava, ottaisimmeko hiukan päähierontaa?»