Babbittin miellyttävin nautinto oli hiustenpesu. Parturi saippuoi hänen päätään, kunnes se oli kermanvalkoinen paksusta saippuanvaahdosta, ja huuhtoi sitten, Babbittin pitäessä päätään pesuvadin yllä pyyhkeisiin käärittynä, sen pois lämpöisellä vedellä, joka pisti ihoa, ja suihkutti lopuksi jääkylmää vettä. Vaihteessa, kun äkillinen polttava kylmyys tuntui hänen päässään, jyskytti Babbittin sydän, hänen rintansa paisui, hänen selkäpiinsä oli kuin sähköjohto. Se oli tunnelmaa, joka katkaisi elämän yksitoikkoisuuden. Siitä noustessaan hän katsoi ylväästi ympäri salonkia. Parturi hieroi innokkaasti hänen märkää tukkaansa käärien ympärille pyyhkeen kuin turbaaniksi, niin että Babbitt oli kuin pyylevä, punakka kaliifi taidokkaalla ja liikkuvalla valtaistuimella. Parturi esitti äänellä, joka osoitti tuttavallisuutta, mutta kuitenkin oli täynnä kaliifin mahtavuuden kunnioitusta: »Otetaanko vähän Eldorado-öljyvoidetta, sir? Erinomaisen edullista hiusmarrolle, sir! Enkö saanut viimekin kerralla antaa sitä?»
Ei ollut saanut, mutta Babbitt suostui: »Miksei, ali right!»
Innostuneena hän näki, että hänen kättenhoitajansa oli vapaa.
»En tiedä, eiköhän minun sentään pitäisi korjauttaa vähän käsiäni», mutisi hän ja näki tytön tulevan mustatukkaisena, hymyilevänä, herttaisena. Toimitus oli päätettävä tytön pöydän ääressä, ja Babbitt saisi puhua hänen kanssaan parturin kuuntelematta. Hän odotti maltillisesti koettamattakaan kurkistella tyttöä, kun tämä viilasi hänen kynsiänsä ja parturi ajoi hänen partaansa ja voiteli hänen kuumottaviin poskiinsa kaikkia niitä merkillisiä seoksia, joita sukkelat parturiaivot ovat vuosisatain kuluessa keksineet. Kun parturi oli lopettanut ja hän istui tyttöä vastapäätä tämän pöydän ääressä, ihaili hän sen marmorilevyä, ihaili pienillä hopeahanoilla varustettua, levyyn upotettua pesukulhoa ja ihaili itseänsä, että pystyi käymään niin kalliissa paikassa. Kun tyttö nosti hänen märän kätensä vadista, oli se lämpimästä saippuavedestä niin herkkä, että hän tavattoman selvästi tunsi tytön lujan pienen kouran otteen, Hän ihaili tytön kynsien punervaa loistoa. Nuo kädet olivat hänestä vielä ihanammat kuin mrs. Judiquen ohuet sormet, ja elegantimmat. Hänelle tuotti jonkinlaista nautintoa kipu, kun tyttö leikkasi terävällä veitsellä kynsien reunaan muodostunutta nahkaa. Hän vastusti kiusausta katsella tytön nuoren poven ja olkapäiden piirteitä, joita ruusunvärinen harsopilvi paremminkin näytti kuin peitti. Tyttö teki häneen erikoisen hienon vaikutuksen, ja koettaessaan omasta puolestaan vaikuttaa tyttöön hän puhui yhtä kömpelösti kuin maalaispoika ensimmäisellä vierailulla:
»Tänään on aika lämmin tehdä työtä.»
»Niin on. Te leikkasitte kyntenne itse viime kerralla, vai kuinka?»
»Joo-o — — — Niin kyllä tein.»
»Teidän pitäisi aina käydä täällä leikkauttamassa.»
»Niin, ehkä kyllä. Minä — — — ».
»Ei mikään ole niin miellyttävän näköistä kuin hyvinhoidetut kynnet. Minusta se on aina varmin merkki, mistä tuntee todella hienon herran. Täällä oli eilen eräs automobiiliagentti, joka väitti, että muka aina voi sanoa mihin luokkaan mies kuuluu siitä, minkä merkin auto hänellä on, mutta minä sanoin hänelle: 'älkää joutavia', sanoin minä, 'asianymmärtäjä vilkaisee vain kynsiin, kun tahtoo tietää, onko mies humbuugi vai todella hieno herra'.»
»Niin, voi kyllä olla, että siinä on perää. Tietenkin, se tahtoo sanoa — — —kun on noin nätti tyttölapsi kuin te, niin eihän mies voi olla tulematta siivouttamaan kouriansa!»