»No niin, olkoon vain, että minä olen lapsi, mutta minä en ole tuhma ja minä voin kyllä nähdä, onko edessäni hieno ihminen — — — minä voin arvostella luonteen yhdellä ainoalla silmäyksellä — enkä minä koskaan puhuisi niin avoimesti ihmisen kanssa, ellen näkisi, että hän on hieno ihminen.»
Hän hymyili. Hänen silmänsä tuntuivat Babbittista lauhkeilta kuin huhtikuinen päivä. Syvällä vakavuudella ilmoitti Babbitt itselleen, että oli kyllä raakalaisia, jotka ajattelivat, että vain senvuoksi, että tyttö on kättenhoitaja eikä ehkä niin hirveän sivistynyt, hän muka ei ole mitään, mutta mitä häneen itseensä tuli, niin hän oli demokraatti ja ymmärsi ihmisiä, ja hän pysyi vakaumuksessaan, että tyttö oli hieno tyttö, hyvä tyttö, mutta ei liian rasittavan hyvä. Hän kysyi, ääni täynnä sympatiaa:
»Niitä on kai paljon miehiä, jotka yrittävät olla sopimattomia teitä kohtaan, arvaan minä?»
»Jaa, etteikö ole? Nuo kaikennäköiset sikaripuotikeikarit uskovat, että senvuoksi, että tyttö työskentelee parturituvassa, heidän sopii muka käyttäytyä kuinka tahansa. Mitä kaikkea ne minulle puhuvatkaan! Mutta uskokaa minua! Minä tiedän kuinka sellaiset herrat nolataan. Minä annan heille, niin että surisee korvissa, ja kysyn: 'kenen kanssa te luulette puhuvanne?' ja silloin katoavat he kuin tahrat bensiinin tieltä ja — — — Ettekö tahdo vähän kynsitahdasta? Se pitää kynnet yhtä kiiltävinä kuin heti kiilloituksen jälkeen, ei vahingoita niitä ja kestää monta päivää.»
»Kyllä, minäpä koetan sitä! Sanokaa — — — sanokaa, eikö ole lystikästä? Minä olen käynyt tässä salongissa aina siitä saakka, kun se avattiin ja — — —» (veitikkamaisen innokkaasti) — — — »luullakseni en tiedä vielä teidän nimeänne.»
»Ettekö? Sepä oli omituista! En minäkään tiedä teidän!»
»Älkää nyt laskeko leikkiä! Mikä se hieno pikku nimi on?»
»Ah, ei se ole niin siunatun hieno! Se on varmaan juutalaisnimi, arvelen minä, mutta me emme ole juutalaisia. Minun pappani pappa oli aatelismies Puolassa, ja täällä oli yhtenä päivänä eräs herra, jonkinlainen kreivi tai sellainen ja sanoi, että hän tunsi minun pappani papan perheen Puolassa ja heillä oli muhkea suuri talo. Aivan erään järven rannalla.»
Epäröiden: »Ettekö ehkä usko sitä?»
»Hm, jaa, tietysti uskon. Miksen uskoisi? Älkää luulko, että minä lasken leikkiä teidän kanssanne, mutta joka kerta, kun olen katsonut teitä, olen itsekseni miettinyt: tuolla lapsella on sinistä verta suonissaan.»