»Oi, kuinka lystikkäästi Te puhutte!»
Kun he olivat lopettaneet picknick-ateriansa, pisti Babbitt päänsä ulos ikkunasta ja ilmoitti: »Ilma on tullut kauhean kylmäksi ja luultavasti rupeaa satamaan. Te ette aio ensinkään mennä eläviin kuviin.»
»Niin, mutta — — —»
»Minä toivoisin, että meillä olisi avoin takka, minä toivoisin, että tänä iltana sataisi kuin saavista ja me olisimme hauskassa, pienessä ja vanhanaikaisessa tuvassa ja puut suhisivat ulkopuolella ja suuri takkavalkea — — — ja minäpä tiedän! Vedetään tämä sohva lämpöpatterin luo ja ojennetaan jalat sitä vastaan ja kuvitellaan, että se on takkavalkea!»
»Voi, sehän on liikuttavaa! Te olette suuri lapsi!»
Mutta he istuutuivat yhtäkaikki lämpöpatterin eteen, asettivat jalkansa sitä vastaan — Babbittin möhkäleiset mustat kengät ja emännän hienot kiiltonahkapuolikengät. Hämyssä puhelivat he itsestään, kuinka yksinäinen Tanis oli, kuinka yksinäinen ja etsivä George, ja kuinka ihmeellistä, että he olivat löytäneet toisensa. Kun he lopettivat, oli huone hiljaisempi kuin metsäpolku, kadulta ei kuulunut ääntäkään, lukuunottamatta automobiilirenkaiden suhinaa ja kaukaisen tavarajunan kolinaa, huone oli oma eri maailmansa, lämmin, turvallinen, kiihkopuuhaisesta maailmasta kaukana.
Babbitt oli vaipunut lumoukseen, josta kaikki pelko ja kaikki epäilys olivat kadonneet; ja kun hän aamunkoitteessa tuli kotiin, oli lumous muuttunut tyyneksi, muistorikkaaksi tyydytykseksi.
YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.
1.
Varmuus Tanis Judiquen ystävyydestä vahvisti Babbittin tunnetta omasta arvostaan. Atleettikerhossa hän alkoi kokeilla, Vergil Gunch oli äänetön, mutta muuten oli yleinen mielipide Grobiaanien pöydässä, että Babbitt ilman nähtävää syytä oli tullut konstikkaaksi. He väittelivät ylimielisesti hänen kanssaan, ja hän oli nenäkäs ja nautti mielenkiintoisesta marttyriudestaan. Rohkenipa hän ylistää Seneca Doaneakin. Professori Pumphrey sanoi, että se oli sentään leikin viemistä liika pitkälle, mutta Babbitt piti puoliansa: