Babbitt pelkäsi, että heidät nähtäisiin. Zenithissä on mahdotonta syödä lunchia lähimmäisensä vaimon kanssa ilman että se ennen iltaa tiedetään tuttavapiirin joka ainoassa talossa. Mutta Tanis auttoi häntä. Katsoipa hän häneen kuinka tahansa, kun he olivat yksin, hän oli aina arvokas ja pidättyvä, kun he olivat yhdessä ulkona, ja Babbitt toivoi, että häntä pidettäisiin hänen asiakkaanaan. Orville Jones näki heidät kerran, kun he tulivat ulos eräästä biografista, ja Babbitt sanoi: »Saanko esittää sinut mrs. Judiquelle! Näes se on nainen, joka tietää kääntyä oikean välittäjän puoleen, Orvy.»
Vaikka mr. Jones oli tarkka, kun oli kysymys moraalista tai pesukoneista, ei hän näyttänyt mitään epäilevän.
Eniten Babbitt pelkäsi — ei mistään erikoisesta hellyydestä, vaan tottumuksesta noudattaa säädyllisyyttä — että hänen vaimonsa saisi kuulla puhuttavan asiasta. Hän uskoi, ettei Myra tiennyt mitään varmaa Tanisista, mutta hän oli myöskin varma, että hän epäili jotakin. Vuosikausia hän oli jo osoittanut herkkyyttä jokaiseen hyvästelysuudelmaa lämpimämpään hellyyden osoitukseen nähden, mutta nyt hän oli loukkaantunut, jos Babbittin hermostunut, ajoittain elpyvä kiinnostus laimeni, eikä Babbitt itse tuntenut muuta kuin miltei vastenmielisyyttä. Babbitt oli täysin uskollinen — Tanisille. Häntä kiusasi vaimonsa vetelän lihavuuden näky, hänen hyllyvä vartalonsa, rikkinäinen alushameensa, jonka hän aina aikoi ja aina unohti heittää pois, mutta hän ymmärsi, että Myran vaisto, joka niin kauan aikaa oli ollut viritetty yhteen hänen mielialojensa kanssa, käsitti tämän vastenmielisyyden. Hän koetti perusteellisesti, tarmokkaasti, leikkisästi tukahduttaa sitä. Hän ei voinut.
He viettivät jokseenkin siedettävän joulun. Kenneth Escott oli heidän luonaan julkisesti kihlattuna Veronan kanssa. Mrs. Babbitt itki ja kutsui häntä toiseksi pojakseen. Babbitt oli levoton Tedistä, tämä kun oli lakannut nurkumasta yliopistoa ja muuttunut epäilyttävän mukautuvaksi. Hän ihmetteli, mitä pojalla mahtoi olla mielessä, mutta oli liian ujo kysymään. Itse hiipi Babbitt jouluiltana viemään Tanisille lahjaansa, hopeista paperossikoteloa. Kun hän tuli takaisin, kysyi mrs. Babbitt aivan liian viattomasti:
»Olitko sinä ajelemassa saadaksesi hengittää raitista ilmaa?» »Niin, minä tein pienen ajeluretken», mutisi Babbitt.
Uudenvuoden aikaan sanoi hänen vaimonsa:
»Minä sain tänään kirjeen sisareltani, George. Hän on sairas. Eiköhän minun pitäisi matkustaa hänen luokseen muutamiksi viikoiksi?»
Mrs. Babbitt ei tavallisesti koskaan matkustanut pois kotoa talvella, paitsi kun se oli aivan välttämätöntä, ja vasta viime kesänähän hän oli ollut poissa useita viikkoja. Ei myöskään Babbitt ollut niitä kotiinsa juurtumattomia aviomiehiä, jotka pitävät erossaoloja mitättömyyksinä. Hän tahtoi, että Myra oli kotonaan, piti huolen hänen vaatteistaan, tiesi kuinka hänen ruokansa oli valmistettava, ja Myran juttelu antoi Babbittille turvallisuuden tunnetta; mutta nyt hän ei saanut sanotuksi edes sen vertaa kuin: »Mutta luuletko tosiaan, että hän sinua tarvitsee.» Koettaen näyttää pahoittelevalta hän tunsi, että hänen vaimonsa tarkkasi häntä, kun hänen mielensä täyttyi riemuisista Tanista koskevista unelmista.
»Pitäisikö minun sinun mielestäsi matkustaa?» kysyi Myra terävästi.
»Sen saat sinä ratkaista, armaani, sitä minä en voi sanoa.» Myra kääntyi pois huoaten, ja Babbittin otsa kävi kosteaksi. Myra matkusti neljä päivää myöhemmin ja oli siihen saakka ihmeellisen hiljainen, Babbitt puolestaan rasittavan ystävällinen. Juna lähti kello kaksitoista. Kun Babbitt seisoi asemalla ja näki sen pienenevän asemasillan aidan takana, teki hänen mielensä rientää Tanisin luo.