»Sinä olet käynyt pahemmaksi ja pahemmaksi viime aikoina ja nyt sinä lopullisesti kiroat ja reuhaat ja ärjyt minulle niin ilkeällä äänellä että minua oikein kammottaa.»
»Älä huoli liioitella. Minä en ärjynyt enkä kironnut!»
»Kuulisit vain oman äänesi! Sinä et ehkä tiedä, miltä se kuuluu! Mutta joka tapauksessa. Sinä et koskaan puhunut tuolla tavoin ennen. Sinä et yksinkertaisesti olisi voinut puhua noin, ellei jotakin kauheaa olisi tapahtunut.»
Babbittin sisu oli kova. Hämmästyksekseen hän havaitsi, ettei hän ollut kovinkaan suuttunut. Vain vaivoin sai hän kuitenkin käytetyksi ystävällisempää äänensävyä:
»No, peijakas, ei minun tarkoitukseni ollut suuttua.»
»George, etkö sinä ymmärrä, ettemme voi jatkaa tällä tavoin liukumista kauemmaksi ja kauemmaksi toisistamme ja että sinä käyt yhä hävyttömämmäksi minua kohtaan? Minä en ymmärrä, mikä tästä on tuleva.»
Babbitt tunsi silmänräpäyksen sääliä Myran hämmennystä kohtaan. Hän ajatteli, kuinka monta lujaa ja hellää sidettä katkaistaisiin, jos he todellakaan eivät voisi jatkaa tällä tavoin. Mutta hänen säälinsä oli persoonatonta, ja hän ajatteli: »Eikö se ehkä olisi hyvä asia, jos — — —? Ei avioeroa ja sen semmoista, tietenkään, mutta ikäänkuin hiukan enemmän riippumattomuutta?»
Myran katsoessa häneen rukoilevasti hän ajoi kammottavassa äänettömyydessä.
YHDESNELJÄTTÄ LUKU.
1.