Heidän perusteellinen keskustelunsa uuden sikaarinsytyttäjän joka yksityiskohdasta johti keskustelun sähkösilitysrautoihin ja -vuoteenlämmittäjiin. Babbitt pyysi anteeksi, että hän oli niin vietävän vanhanaikainen, että vielä käytti lämminvesipussia, ja julisti aikovansa heti johtaa sähköjohdon makuukomeroonsa. Hänessä oli suunnaton romanttinen ihailu kaikkia mekaanisia keksintöjä kohtaan, mutta hänellä oli hyvin vähän tietoa niistä. Ne olivat hänestä totuuden ja kauneuden tunnuskuvia. Jokaisesta uudesta, mutkikkaasta mekanismista — metallisorveista, tasoituskaasuttajista, konekivääreistä, hitsauskojeista — hän opetteli jonkin mielipiteen, joka kuulosti asiantuntevalta, ja käytti sitä alituisesti sen maireisen tunteen vallassa, että hän oli ammattimies ja asianymmärtäjä.
Asiakas oli yhtä innostunut, ja he saapuivat hilpeän mielialan vallassa vuokrataloon, alkoivat tarkastaa liuskekattoa ja palo-ovia ja saumattomia permantoja ja ryhtyivät diplomaattiseen temppuiluunsa loukkaantuneen kummastuneina ja valmiina vihdoin suostumaan siihen, mitä jo olivat päättäneet tehdä, mikä kaikki aikanaan oli johtava kaupantekoon.
Paluumatkalla nouti Babbitt yhtiömiehensä ja appensa Henry T. Thompsonin tämän keittiötarvetehtaasta, ja he ajoivat läpi eteläisen Zenithin, meluisan, kirjavan, jännittävän kaupunginosan. Täällä näkyi uusia onttotiilisiä tehdasrakennuksia, joissa oli jättiläismäiset tulenkestävät ikkunat, äreitä, vanhoja, tervatäpläisiä tiilirakennuksia, korkealla ilmassa vesisäiliöitä, punaisia kuorma-autoja, jotka näyttivät vetureilta, ja parillakymmenellä vähänkäytetyllä sivuraiteella New Yorkin Central-radalta ja hedelmäpuutarhoista, Great Northern-radalta ja vehnävainioilta, Southern Pacific-radalta ja oranssi-istutuksilta saapuneita pitkämatkaisia tavaravaunuja.
He puhuivat Zenithin Valuyhtiön sihteerin kanssa kiintoisasta taiteellisesta suunnitelmasta — Lehmuspuistikon hautuumaalle saatavasta valuaidasta. He ajoivat autoliike Zeecoon ja puhuivat myyntipäällikkö Noël Rylandin kanssa autosta, jonka Thompson oli aikonut ostaa, ja sen hinnan alennuksesta. Babbitt ja Ryland olivat veljiä Propagandakerhossa, eikä kukaan propagaattori katsonut asiain olevan kohdallaan, jos hän osti jotakin toiselta propagaattorilta saamatta alennusta. Mutta Henry Thompson murisi: »Hitto hänestä! Minä en aio hännystellä ja kerjätä alennusta, en keltään.» Tämä oli eräs erilaisuus Thompsonin, vanhanaikaisen, laihan, särmikkään jänkkiliikemiestyypin ja lihavahkon, sileän, puuhakkaan, tarkan ja muutoin täysin uudenaikaisen Babbittin välillä. Aina kun Thompson vähän honottavalla äänellään sanoi: »Pane John Hancockisi [Hancock = nimikirjoitus] tuolle riville», tuotti vanhanaikainen puhetapa Babbittille yhtä suurta huvia kuin konsanaan amerikkalainen aitoenglantilaiselle. Hän katsoi kuuluvansa paljon esteettisempään ja herkkätuntoisempaan polveen kuin Thompson. Hän oli saanut yliopistosivistyksen, hän pelasi golfia, hän poltti usein paperossia sikarin sijasta, ja Chicagoon tullessaan hän tilasi huoneen, johon kuului oma kylpyhuone. »Asia on se», selitti hän Paul Rieslingille, »että noilta vanhoilta härkäpäiltä puuttuu sitä joustavuutta, joka nykyaikana on välttämätön.»
Tämä edistys sivistyksessä saattoi mennä liian pitkälle, hoksasi Babbitt. Noël Ryland, Zeecon myyntipäällikkö, oli hienosteleva Princetownin ylioppilas, kun taas Babbitt oli väärentämätöntä standarditavaraa Valtion yliopiston suuresta tavaraliikkeestä. Ryland käytti damaskeja, kirjoitti pitkiä artikkeleita kaupungin asemakaavasta ja seurakuntalaulusta ja, vaikka olikin propagaattori, tiedettiin hänellä usein olleen taskussa pieniä ulkomaisia runokirjasia. Kaikki tämä oli liiallisuutta. Henry Thompson oli ennakkoluuloisuuden ja Noël Ryland kevytmielisyyden huippu, kun taas Babbitt ja hänen ystävänsä olivat näiden äärimmäisyyksien keskivälillä, tukien valtiota, suojellen evankeelisia kirkkoja ja onnellista kotielämää sekä tervettä liiketoimintaa.
Tämä oman itsensä oikea arviointi ja Thompsonin auton hinnan alentamista koskeva lupaus mukanaan hän palasi voitokkaana konttoriinsa.
Mutta kulkiessaan Reeves Liiketalon käytävän läpi hän huokasi: »Paul-parka! Minun täytyy — — — Hiiteen Noël Ryland! Hornaan Charley McKelvey! Vain senvuoksi, että ansaitsevat enemmän rahaa kuin minä, he luulevat olevansa minua hienompia. Minä en mistään hinnasta maailmassa tahtoisi olla heidän ummehtuneessa Union-kerhossaan. Minä — — —
»Jollakin tavoin on minusta tympäisevää palata työhön tänään. Mutta, kaikin mokomin — —»
2.
Hän vastasi puhelinsoittoihin, luki iltapäiväpostin, alle kirjoitti aamupäivän kirjeet, puhui erään vuokralaisen kanssa korjauksista, riiteli Stan Graffin kanssa.