Nuori Graff, »lentävä», viittaili aina siihen, että hänen palkkiotaan olisi parannettava, ja tänään hän valitti: »Minä katsoisin tosiaankin ansaitsevani ylimääräistä palkkiota, jos saan Heilerin kaupan syntymään. Minä aherran sen kimpussa melkein joka jumalanilta.»
Babbitt sanoi usein vaimolleen, että oli parempi »kohdella hellävaroen henkilökuntaansa kuin haukkua ja ärsyttää sitä — henkilökunnasta saa sillä tavoin irti enemmän työtä», mutta tämä kuulumaton arvonannon puute loukkasi häntä, ja hän kääntyi Graffin puoleen:
»Kuulkaa nyt, Stan, tehdään tämä asia selväksi. Te olette jostakin saanut päähänne, että te oikeastaan hoidatte koko myynnin. Mistä te olette sen kärpäsen aivokoppaanne saanut? Missä te olisitte, ellei teillä olisi meidän pääomaamme takananne, meidän luetteloamme kiinteistöistä ja kaikista asiakkaista, jotka me etsimme esiin? Teillähän ei ole muuta tehtävää kuin noudattaa meidän antamiamme ohjeita ja päättää kauppa. Portinvartija voisi myydä kiinteistöt, jotka on meillä rekisteröity! Te sanotte olevanne kihloissa erään tytön kanssa, mutta teidän täytyy käyttää enemmän iltojanne ostajien etsintään. No, minkä pirun vuoksi ette sitä tekisi? Mitä te tahdotte tehdä? Istuako nurkassa ja pitää tytön kädestä kiinni? Saatte uskoa, Stan, että jos teidän tytössänne on ryhtiä, niin on hän iloinen tietäessään teidän olevan touhuamassa ja ansaitsemassa rahaa tulevaa kotianne varten sen sijaan että istutte kuhertelemassa. Hulivilillä, joka ryppyilee eikä tahdo tehdä ylityötä, vaan haluaa viettää iltansa lukemalla roskaromaaneja tai istua huokailemassa tyttölapsen vuoksi ja juttelemassa turhia tuhmuuksia hänen kanssaan, ei ole niitä tulevaisuusmahdollisuuksia — ja kaukonäköisyyttä — josta me täällä tarvitsemme. Meille kelpaa vain reipas ja tarmokas mies. Kuinka on asia? Mikä on teidän ihanteenne? Tahdotteko ansaita rahaa ja olla vastuuntuntoinen yhteiskunnan jäsen, vai haluatteko olla tyhjäntoimittaja, jolta puuttuu into ja vauhti?»
Graff ei ollut yhtä vastaanottavainen Kaukonäköisyydelle ja Ihanteille kuin tavallista.
»Uskokaa pois, että minä haluan ansaita rahaa! Senpä vuoksi juuri pyydän tämän osapalkkion korottamista. Suoraan sanoen, mr. Babbitt, minä en tahdo olla hävytön, mutta Heilerin talo on kerrassaan kamala. Siihen ei tartu kukaan. Permannot ovat perin kurjat ja seinät täynnä halkeamia.»
»Sitäpä minä juuri tarkoitan! Ammattiinsa innostunutta asiamiestä kannustavat juuri tämmöiset vaikeat pulmat ponnistamaan parastansa. Muuten, Stan Asianlaita on se: Thompson ja minä olemme ylimääräisten osapalkkioiden vastustajia periaatteellisista syistä. Me pidämme teistä ja tahdomme mielellämme auttaa, että voitte mennä naimisiin, mutta emme voi tehdä vääryyttä toisille, jotka ovat täällä palveluksessa. Jos me rupeamme antamaan teille ylimääräisiä palkkioita, niin ymmärrättehän, että se olisi vääryyttä Rennimania ja Laylockia kohtaan ja loukkaisi heitä? Kohtuus on oikeutta ja puolueellisuus on vääryyttä, eikä semmoista tässä konttorissa harjoiteta! Älkää luulko, Stan, ettei senvuoksi, että sodan aikana oli puute asiamiehistä, nyt, kun työttömiä on joukoittain, moni lahjakas poika olisi iloinen päästessään nauttimaan teidän etujanne, eivätkä he käyttäytyisi ikäänkuin Thompson ja minä olisimme heidän vihollisiansa ja olisi tekemättä työtä ilman ylimääräistä palkkiota. Mitä arvelette siitä, häh? Mitä arvelette häh? Mitä arvelette siitä?»
»Jaa — tjaa — tietysti — —», huokasi Graff ja poistui huoneesta.
Babbitt ei riidellyt usein henkilökuntansa kanssa. Hän tahtoi pitää niistä, jotka hänellä oli ympärillään, hän joutui noloksi, kun nämä eivät pitäneet hänestä. Vain milloin he hyökkäsivät pyhän rahakukkaron kimppuun, hän kimmastui silmittömästi, mutta silloin hän, tuntien taipumusta kaunopuheisuuteen ja korkeihin periaatteisiin, nautti oman sanavarastonsa kaiusta ja oman hyveensä voimasta. Tänään hän oli hekumoinut niin hillittömästi tässä itsetunnossaan, että alkoi miettiä, oliko hän ollut oikein kohtuullinen.
»Kun oikein ajattelee, niin eihän Stan ole enää mikään poikakloppi. Minun ei pitäisi ärjyä hänelle niin. Mutta, hemmetissä, ihmisiä täytyy joskus vähän kouraista heidän omaksi parhaakseen. Ikävä velvollisuus, mutta — — — Mahtaakohan Stan olla kiukkuinen? Mitähän hän kertonee miss McGounille etuhuoneessa?»
Niin jäätävä vihan viima puhalsi ulkokonttorista, että se viihtyisyys, jota hän tunsi tavallisesti lähtiessään kotiin iltapäivällä, oli pilalla. Hän oli myrtynyt menettäessään henkilökuntansa suosion, jonka orja jokainen esimies on. Tavallisesti hän lähti konttorista tehden tuhansia tyytyväisiä, mairittelevia huomautuksia, että huomenna epäilemättä olisi tärkeitä tehtäviä ja että olisi hyvä, jos miss McGoun ja miss Bannigan tulisivat aikaisin ja että heidän Herran nimessä tuli muistaa käskeä häntä soittamaan Conrad Lytelle heti kun hän tuli. Tänä iltana hän lähti teennäisen ja väkinäisen vilkkaana. Hän pelkäsi konttoristiensa kankeita kasvoja ja häneen kohdistuneita katseita, miss McGounia, joka tuijotti nostaen päätään kirjoituskoneesta, Miss Bannigania, joka tirkisti häntä pääkirjan takaa, Mat Pennimania, joka käännähti pulpettinsa takana pimeässä komerossaan, ja Stanley Graffia, joka istui juron ilmeettömänä — pelkäsi niinkuin nousukas pikenttinsä hillittyjä kumarruksia. Hänestä oli ilkeää kääntää selkänsä heidän naurettavakseen, ja luontaista hilpeyttä tavoitellessaan hän änkytti, oli meluisan ystävällinen ja painautui vähitellen epätoivoisena ovesta ulos.