Babbitt uhmasi heitä: »Teillä ei tosiaan ole mitään valittamista! Enkä minä muuten hanki autoa sitä varten, että te tenavat voisitte näyttää miljonääreiltä. Minä pidän avoimesta autosta, jossa voi laskea kuomun alas kesäiltoina ja hurahtaa hengittämään raikasta ilmaa. Sitä paitsi — — Katettu auto maksaa enemmän rahaa.»
»Joutavia, jos Doppelbraulla on varaa pitää umpiautoa, niin on kai meilläkin», sanoi Ted ovelasti.
»Hm! Minulla on kahdeksantuhatta vuodessa ja hänellä vain seitsemän. Mutta minä en kuluta kaikkea ja tuhlaa ja sirottele ympärilleni niinkuin hän! Minä en luota hänen menetelmäänsä tuhlailla rahoja näyttääkseni komealta ja — —»
He syventyivät innokkaasti ja jokseenkin perusteellisesti keskusteluun umpikehyksestä, takaperinajosta, teräspuolapyöristä, kromiteräksestä, sytytysjärjestelmästä ja autojen väristä. Se oli paljoa enemmän kuin neuvottelua kulkuneuvosta. Se oli pyrkimystä ritariarvoon. Barbaarisella kahdennellakymmenennellä vuosisadalla osoitti Zenithin kaupungissa perheen automobiili tarkalleen tämän yhteiskunnallista asemaa. Kun Babbitt poikana oli uneksinut presidentinarvosta, uneksi hänen poikansa Ted kaksitoistasilinterisestä Packardista ja arvokkaasta asemasta autonomistajasäädyssä.
Se hyväksyminen, jonka Babbitt oli saavuttanut perheensä puolelta puhuessaan uudesta automobiilista, haihtui, kun perheenjäsenet käsittivät, ettei hän aikonut ostaa sitä tänä vuonna. Ted nurisi: »Se on paksua! Meidän vanha väkkärä on sennäköinen kuin siinä olisi ollut kirppuja nyppimässä siitä vernissan.» Mrs. Babbitt sanoi hajamielisenä: »Älä käytä semmoista puhetta isällesi.» Babbitt ärjyi: »Kun sinä olet niin hieno herra ja kuulut hienostoon ja niin edespäin, no, niin ei sinun tarvitse lähteä tänä iltana sillä väkkärällä.» Ted selitti: »En minä tarkoittanut — — —» ja päivällinen jatkui säännöllisessä perhe-ilossa siihen välttämättömään hetkeen saakka, jolloin Babbitt murahti: »Ei, hoputa nyt hiukan, emmehän me voi istua tässä koko iltaa. Anna tytön korjata ruoka pois joskus!»
Hän napisi: »Kyllä tämä on perhe! Minä en käsitä, mistä se johtuu, että me reistailemme näin kaikki tyynni. Minä tahtoisin lähteä jonnekin, missä voisin kuulla ajattelevani… Paul… Maine… Vetää koipiini vanhat housut, ja laiskoitella, ja kiroilla.» Hän sanoi varovasti vaimolleen: »Minä olen ollut kirjeenvaihdossa erään New Yorkin ukkelin kanssa — hän tahtoo minua tulemaan sinne eräässä kiinteistöasiassa — siitä ei ehkä tule mitään ennenkuin kesäksi. Toivoakseni se ei satu juuri kun meidän ja Rieslingien on lähdettävä Maineen. Olisi paha, jos ei voitaisi matkustaa sinne yhdessä. No, eipä siitä ole aika vielä huolehtia.»
Verona katosi heti päivällisen jälkeen ilman mitään keskustelua saaden osakseen vain Babbittin koneelliset sanat: »Mikset sinä koskaan pysy kotona?»
Arkihuoneessa Ted istahti sohvannurkkaan kotitöineen, joihin kuului mittausoppia, Ciceron ja Comuksen henkeäkuolettavia metaforeja.
»Minä en ymmärrä, miksi niiden pitää antaa meille tätä Miltonin ja Shakespearen ja Wordsworthin ja kaikkien semmoisten vanhojen manalaisten sotkuista hapatusta», ryppyili hän. »Minä voisin vielä sietää nähdä jonkin Shakespearen näytelmän, jos se olisi pulskasti näyttämöllepantu ja siihen lisättäisiin yhtä ja toista muuta lystiä, mutta istua kylmäverisesti niitä lukemassa — Minkähän vuoksi ne opettajat tulevat semmoisiksi?»
Mrs. Babbitt, joka istui sukkia parsimassa, sanoi miettiväisenä: »Niin, minkähän tähden. Tietysti en tahdo vastustaa professoreita ja muita, mutta kyllä minun mielestäni on Shakespearessa kohtia — eipä sillä, että minä sitä lukisin, mutta nuorena ollessani tytöt näyttivät paikkoja, jotka eivät olleet, niin, eivät todellakaan olleet ensinkään hienoja.»