Zenithissä istui tällä hetkellä Seneca Doane, radikaali juristi, ja tri
Kurt Yavitch, histologi (jonka selostus epitelisolujen hävittämisestä
radiumin avulla oli tehnyt Zenithin nimen tunnetuksi Münchenissä,
Pragissa ja Roomassa) puhellen Doanen kirjastossa.
»Zenith on kaupunki, jossa on jättiläisvoimaa — jättiläisrakennuksia, jättiläiskoneita, jättiläisliikenne», filosofoi Doane.
»Minä inhoan teidän kaupunkianne. Sen on onnistunut valaa elämä yhteen kaavaan, niin että kaikki kaunis on siitä kadonnut. Se on vain suuri rautatieasema — ja kaikki ihmiset ostavat piletin parhaille hautauspaikoille», sanoi tri Yavitch tyynesti.
Doane hypähti ylös. »Piru vieköön, eipäs ole! Sinä teet minut suorastaan sairaaksi ikuisella naukumisellasi 'yhteen kaavaan valamisesta'. Luuletko sinä, ettei mikään muu kansa ole 'valettu yhteen kaavaan'? Onko mitään enemmän yhteen kaavaan valettua kuin Englanti, missä jokainen perhe, jolla on varaa, syö samoja leivoksia samaan teeaikaan ja jokainen eläkkeelläoleva kenraali menee juuri samaan iltamessuun samaan harmaaseen nelikulmatorniseen kivikirkkoon, ja jokainen golfiapelaava Harris-tweediin puettu teikari sanoo 'All right' jokaiselle muulle kukkealle aasille? Ja kuitenkin minä rakastan Englantia. Ja mitä yhteen kaavaan valamiseen tulee — niin katso vain Ranskan bulevardikahviloita ja Italian kurtiisia!
— Yhteen kaavaan valaminen on erinomaista sinänsä. Kun minä ostan Ingersoll-kellon tai Fordin, niin saan parempaa tavaraa halvemmalla hinnalla ja tiedän tarkalleen, mitä saan, ja se antaa minulle enemmän aikaa ja tarmoa viljellä yksilöllisyyttäni. Ja — — Minä muistan, kun kerran Lontoossa näin amerikkalaisen esikaupungin kuvan eräässä hammastahdasilmoituksessa Saturday Evening Postin takasivulla —jalavareunainen, luminen katu ja sen varrella uusia rakennuksia, muutamat vanhaa englantilaista tyyliä, tai matala- ja laivakattoisia ja — — Sellaisen kadun, joita täällä Zenithissä näkee, sanokaamme Floral Heightsissä. Avoin. Puita. Ruohoa. Ja minä tunsin koti-ikävää. Ei ole mitään maata maailmassa, missä on niin hauskat talot. Vähät minä välitän siitä, että ne on valettu samaan kaavaan. Se on kiva kaava.
— Ei, se mitä minä vastustan Zenithissä, on ajatuksen valaminen samaan kaavaan ja sitten, tietenkin, erinäisiä perinnäistapoja kilpailussa. Kappaleen varsinaisina roistoina ovat kunnialliset, ystävälliset, ahkerat perheenisät, jotka käyttävät kaikkia tunnettuja metkuja ja julmuuksia turvatakseen lastensa menestyksen. Pahinta niissä vekkuleissa on, että he ovat niin hyviä ja, ainakin työssään, niin älykkäitä. Heitä ei voi kunnolla vihata, ja kuitenkin ovat juuri heidän yhteen kaavaan valetut sielunsa tosi vihollinen.
— Ja sitten se propaganda Minä tunnen hissuksiin omissa luissani, että
Zenithissä on parempi asua kuin Manchesterissa tai Glasgowissa tai
Lyonissa tai Berliinissä tai Turinissa — —»
»Eikä ole. Minä olen asunut useimmissa niistä», mutisi tri Yavitch.
»No niin, se on makuasia. Minä puolestani annan etusijan kaupungille, jonka tulevaisuus on kyllin tietymätön askarruttaakseen mielikuvitustani. Mutta varsinkin tahdon — —»
»Sinä», sanoi tri Yavitch, »olet aivan tavallinen liberaali eikä sinulla ole kaukaisintakaan aavistusta siitä, mitä tahdot. Minä, joka olen kumousmies, tiedän tarkalleen, mitä tahdon — — — ja tällä hetkellä tahdon saada drinkin.»