Se oli hieno kortti, kivipainossa tehty kortti, mustinta mustaa ja punaisinta punaista oleva kortti, joka julisti, että mr. Babbitt harjoitti Myyntiä, Vakuutusta, Vuokrausta. Baarimestari piti sitä kuin se olisi painanut viisi kiloa ja luki sitä kuin se olisi ollut sata sanaa pitkä. Hän ei astunut alas piispankorkeudestaan, vaan murisi: »Minä katson, onko hän lähettyvillä.»
Sisäpuolisesta huoneesta tuli hänen mukanaan kauhean vanha nuori mies, hiljainen nuori mies, jolla oli terävä katse, raakasilkkipaita, napittomat ruudulliset liivit ja kellervänruskeat housut — mr. Healy Hanson. Mr. Hanson lausui vain »Jaha?», mutta hänen hellittämättömät ja halveksivat silmänsä tutkivat Babbittin sielua, eikä hän näyttänyt vähääkään kunnioittavan tulijan uutta tummanharmaata pukua, josta tämä (kuten hän tunnusti jokaiselle Atleettikerhon jäsenelle) oli maksanut sataviisikolmatta dollaria.
»Hauskaa tehdä tuttavuuttanne, mr. Hanson. Tuota, hm — — — Minä olen George Babbitt, Babbitt-Thompsonin välitysliikkeestä. Minä olen hyvin hyvä ystävä Jake Offuttin kanssa.»
»Vai niin. Entä sitten?»
»Tuota, hm, minulla on päivälliskutsut, ja Jake sanoi minulle, että te voisitte hankkia minulle vähän giniä.» Pelästyneenä, alamaisena, kun Hansonin silmien ilme kävi kärsimättömäksi: »Tehän voitte soittaa Jakelle minusta, jos tahdotte.»
Hanson vastasi nyökkäämällä päätään sisemmän huoneen ovea kohti ja saapasti pois. Babbitt hiipi melodraamallisesti kamariin, jossa oli neljä pyöreää pöytää, yksitoista tuolia, olutpanimoluettelo ja epäilyttävä haju. Hän odotti. Kolme kertaa hän näki Healy Hansonin kulkevan huoneen läpi hyräillen, kädet taskussa, hänestä välittämättä.
Tällöin oli Babbitt jo luopunut aamulla tekemästään varmasta päätöksestä: »Minä en maksa senttiäkään enempää kuin seitsemän dollaria litrasta», ja päätellyt »Voinhan maksaa kymmenen». Kun Hanson seuraavan kerran näytti väsyneen naamansa, puhutteli Babbitt häntä: »Saitteko asian kuntoon?» Hanson rypisti kulmakarvojansa ja murisi: »Silmänräpäys — Herran tähden — vain silmänräpäys!» Yhä nöyrempänä jatkoi Babbitt odottamista, kunnes Hanson todella ilmestyi jälleen, litra giniä — mitä lieventävällä nimellä sanotaan litraksi — ylenkatseellisissa, pitkissä valkoisissa käsissään.
»Kaksitoista kovaa», ilmoitti hän.
»Jaa — mutta, hm, kuulkaas nyt, hm, hovimestari, Jake arveli, että te voisitte toimittaa tämän minulle kahdeksalla tai yhdeksällä pullon.»
»Eei. Kaksitoista. Tämä on oikeaa tavaraa, Kanadasta kehvellettyä. Ei mitään vientipirtua, jossa on pisara katajanmarjamehua», sanoi kunnon kauppias arvokkaasti. »Kaksitoista kolikkoa — jos niin on, että haluatte. Te ymmärrätte, minähän teen tämän vain Jaken ystävänä.»