»Aivan niin. Tietysti. Minä ymmärrän.» Babbitt ojensi kiitollisena esiin kaksitoista dollaria. Hän tunsi jonkinlaista arvonsa nousua kosketuksesta suurmiehen kanssa, kun Hanson haukotteli, pisti setelit laskematta räikeäväristen liiviensä taskuun ja saapasti pois.
Hän tunsi miellyttävää väristystä piilottaessaan ginpullon takkinsa alle ja samoin kätkiessään sen pulpettiinsa. Koko iltapäivän hän myhäili ja hyräili ja naureskeli sitä, että saattoi »antaa pojille oikean napauksen illalla». Hän oli tosiaan niin innoissaan, että hänellä oli vain yhden korttelin matka kotiansa, kun hän muisti vaimonsa pyynnön, Vecchialta noudettavan jäätelön. Hän sanoi: »Saakeli — — —» ja ajoi takaisin.
Vecchia ei ollut mikä hyvänsä ravintolanisäntiä, hän oli Zenithin Ravintolanisäntä. Useimmat ensitanssiaiset tapahtuivat Maison Vecchian valkoisessa tanssisalissa; kaikissa hienoissa teekutsuissa tunsivat vieraat Vecchian viisi sandwich-lajia ja Vecchian seitsemän leivoslajia, ja kaikki todella tyylikkäät päivälliset päättyivät, kuin loppusoittoon, Vecchian napolilaiseen vaniljajäätelöön, jota tarjottiin kolmessa luotettavassa muodossa — melooninmuodossa, pyöreässä tortunmuodossa ja tiiliskivenmuodossa.
Vecchian myymälässä oli vaaleansininen seinälaudoitus, kipsiruusukoristeet, tarjoilijattaret koruompeleisin esiliinoin ja lasihyllyt täynnä »suudelmia» ja kaikkia hienouksia, mitä munavalkuaisesta ikinä voi valmistaa. Babbitt tunsi itsensä paksuksi ja kömpelöksi kaiken tämän ammattisirouden keskessä seistessään odottamassa jäätelöä, ja kun eräs tyttö virnisteli hänelle, tunsi hän kuin pistosta niskassaan. Hän ajoi kotiin ärtyisän mielialan vallassa. Ensimmäinen sana, minkä hän kuuli, oli hänen vaimonsa kiihtynyt:
»George, muistitko käydä Vecchiasta noutamassa jäätelön?»
»Kuule nyt, kultaseni, onko minulla tapana koskaan unohtaa asioita?»
»On! Usein!»
»Ei, kuule, se tapahtuu tavattoman harvoin, ja onhan tosiaan väsyttävää, kun juuri tulen tuommoisesta tahraisesta teepaikasta kuin Vecchia ja olen saanut seistä töllistelemässä puolialastomia tyttöjä, jotka ovat maalatut kuin olisivat kuusikymmenvuotiaita ja ahtavat itseensä kaikkinaista törkyä, joka täydellisesti tärvelee heidän vatsansa — — —»
»Niin, sinua on tosiaan sääli! Minä olen huomannut, kuinka inhoittavaa sinusta on katsella kauniita tyttöjä!»
Babbittille selvisi äkkiä, että hänen vaimollaan oli liian kiire tunteakseen mitään vaikutusta siitä siveellisestä suuttumuksesta, jolla miessuku hallitsee maailmaa, ja hän suori itsensä nöyrästi makuukamariin muuttamaan pukua. Hän näki vilahduksen kirkastetusta ruokasalista, kristalleja, kynttilöitä, häikäisevän pöytäliinan, pitsejä, hopeaa, ruusuja. Sydän täynnä sitä vavistusta, jonka niin vakava toimitus kuin päivälliskutsut luonnollisesti aiheuttaa, hän voitti kiusauksen käyttää poimullista smokingpaitaansa neljättä kertaa, otti esiin ihan puhtaan, kiinnitti mustan rusetin kauluksen ympärille ja hieroi kiiltonahkakenkiänsä nenäliinalla. Hän katseli tyytyväisenä hopeisten paidannappiensa granaatteja. Hän silitti ja taputti nilkkojansa, jotka silkkisukkien avulla olivat muutetut George Babbittin tukevista koivista niinsanotun Kerhomiehen siroiksi jäseniksi. Hän seisoi peilin edessä katsellen hyvinkeveltyvää smokingiansa, hienoja kolmivärisiä housujansa ja mutisi lyyrillisessä innostuksessa: »Hemmetissä, minä en ole niinkään hassun näköinen. Minä en tosiaan näytä vähääkään Catawban-malliselta. Jos kotipaikan moukat näkisivät minut näissä purjeissa, niin menisi niiltä vainkin silmät selälleen!»