»Kaikin m —.» Hän oli huumaantunut Hänen äänensä oli ontto ja kaukainen. »Hm!» Hän komensi ponnekkaasti: »Olkaa kaikin mokomin varovainen», ja siirtyi seurusteluhuoneen turvalliseen satamaan. Hän mietti, voisiko saada houkutelluksi »sellaisia jukuripäitä kuin Myra ja Littlefieldit lähtemään jonnekin ulos jälkeenpäin ilakoimaan ja yrittämään saada vähän lisää makuvaaria». Hän huomasi itsessään laiminlyötyjä taipumuksia paheellisuuteen.
Kun vieraat olivat saapuneet, sekin välttämätön pari, jota toiset odottivat väkinäisen rakastettavasi, oli suuri harmaa tyhjyys seurannut ruusuista huumausta Babbittin päässä, ja hänen täytyi pakottaa itseänsä aikaansaadakseen niitä meluisia tervetulotervehdyksiä, jotka kuuluivat asiaan isännän puolelta Floral Heightsissä.
Vieraat olivat Howard Littlefield, filosofian tohtori, joka toimi Raitiotieyhtiön sanomalehtitoimistona ja varusti heitä lohdullisilla talousteorioilla; Vergil Gunch, hiilikauppias, yhtä mahtava »Hirvissä» kuin Propagandakerhossa; Eddie Swanson, joka oli Javelin-automobiilien asiamies ja asui vastapäätä; ja Orville Jones, joka omisti pesulaitos Valkoliljan, jota täydellä syyllä sanomalehti-ilmoituksissa kehuttiin, että se oli »suurin, pontevin, pulskin pesulaitos Zenithissä». Mutta hienoin heistä kaikista oli tietenkin T. Cholmondeley Frink, joka ei kirjoittanut ainoastaan »Runonpätkiä», jotka, painettuina joka päivä seitsemäänseitsemättä johtavaan lehteen, hankkivat hänelle ehkä suuremman lukijakunnan kuin millään runoilijalla maailmassa oli ollut, vaan oli myöskin optimistinen luennoitsija ja »Iskevien Ilmoitusten» luoja. Spekulatiivisesta filosofiastaan ja korkeasta moraalistaan huolimatta olivat hänen värssynsä humoristisia ja helppotajuisia kenelle kaksitoistavuotiaalle lapselle tahansa; ja ylimääräisen erikoisuuden saivat ne vielä siitä, että niitä ei ladottu värssyiksi, vaan proosan muotoon. Mr. Frink oli tunnettu valtamerenrannalta toiselle nimellä »Chum».
Heidän mukanaan seurasi kuusi rouvaa, enemmän tai vähemmän — sitä oli vaikea sanoa näin aikaisin illalla, he kun ensi katsannolta näyttivät kaikki samanlaisilta ja sanoivat: »Ah, kuinka tämä oli hauskaa!» samaan päättäväisen vilkkaaseen sävyyn. Pintapuolisesta katsojasta näyttivät miehet vähemmän toistensa näköisiltä: Littlefield, ulkoilmankoulumies, pitkä, hevosnaamainen; Chum Frink, pieni hintelä, pehmyttukkainen herra, joka korosti runoilija-ammattiansa pitämällä rilleissään silkkipunosta; leveäharteinen Vergil Gunch, musta, karhea tukka suoraan ylös suittuna; Eddie Swanson, kalju ja meluisa nuori mies, joka osoitti siroudentuntemustaan lasinappisilla silkkibrokadiliiveillänsä; Orville Jones, mies, joka oli vakiintuneen näköinen, lyhyt ja paksu, ei mitenkään erikoisen merkillinen, ja jolla oli hampunväriset hammasharjaviikset. Kuitenkin olivat he kaikki niin hyvinvoipia ja puhtaita, kaikki luikkasivat: »Terve, George!» niin voimakkaasti, että he tuntuivat olevan toistensa sukua, ja omituista on, että mitä enemmän oppi tuntemaan naisia, sitä vähemmän yhtäläisiltä he alkoivat tuntua, mutta kuta enemmän oli yhdessä miesten kanssa, sitä yhtäläisemmiltä tuntuivat heidän urheat tyyppinsä.
Cocktailien juonti oli yhtä pyhä juhlatoimitus kuin niiden valmistaminen. Seura odotti, levottomana, toivehikkaana, sopi teennäisellä äänellä siitä, että ilma oli ollut koko lämmin ja hiukan viileä, mutta yhä vieläkään ei Babbitt puhunut mitään drinkeistä. He tulivat alakuloisiksi. Mutta kun myöhästynyt pari (Swansonit) oli saapunut, sanoi Babbitt merkitsevästi: »No, ystäväni, luuletteko voivanne sietää hiukan lakien rikkomista?»
He katsoivat Chum Frinkiin, tunnustettuun sanataituriin. Frink veti rillipunostaan kuin kellonvieteriä ja sanoi niinkuin tapa oli:
»Usko pois, George: minä olen lainkuuliainen mies, mutta Verg Gunch on kuulemma suuri rosvo, ja hänhän on isompi kuin minä, joten en osaa lainkaan ajatella, mitä tekisin, jos hän koettaisi pakottaa minua johonkin rikolliseen!»
Gunch intti: »Odotahan, niin minä koetan — — — » Mutta Frink kohotti kättään ja jatkoi: »Jos siis sinä ja Verg välttämättä vaaditte, niin asetan autoni väärälle puolelle katua, sillä oletan sinun tietenkin tarkoittavan sitä rikosta.»
Naurettiin. Mrs. Jones vakuutti: »Mr. Frink on tosiaan lystikäs.
Ihanhan häntä voisi luulla viattomaksi.»
Babbitt huusi: »Mistäs sen arvasitkin, Chum? Mutta odottakaahan vain kaikki, niin minä menen noutamaan — autojen avaimet!» Hilpeyden hälinässä hän kantoi sisään loistavan lupauksen, valtaisen tarjottimen monine laseineen, kimmeltävä keltainen juoma lasikannussa keskellä. Miehet hohottivat: »Katsos pahusta!» ja »Tuo se mahtaa olla poikaa!» ja »Laske minut likelle!» Mutta Chum Frink, matkustanut mies eikä pettymyksiin tottumaton, sai päähänsä ajatuksen, että se ehkä oli vain hedelmämehua, seassa hiukan vientipirtua. Hän näytti huolestuneelta, kun Babbitt, innokkaana märkien almujen antajana ojensi lasia, mutta kun hän maistoi sitä, vihelsi hän: »Oi ihminen, anna minun jatkaa unelmaa! Tämä ei ole totta, mutta älä herätä minua! Anna minun vain nähdä unta!»