»Oh, lopeta toki, lopeta, Zilla!» ähkyi Paul. »Tiedämmehän me kaikki, että minä olen raukkamainen ja sinä herkkä pikku tyttö ja annetaan asian olla.»
»Annetaan asian olla?» Zillan kasvot olivat vääntyneet kuin Medusan, hänen äänensä oli kuin tikarin myrkytetty terä. Hän uhkui vanhurskauden ja ilkeyden iloa. Hän oli ristiretkeilijä, ja kuten kaikki ristiretkeilijät, nautti hän tilaisuudesta saada olla häijy hyveen nimessä. »Annetaan olla? Jos ihmiset tietäisivät, kuinka paljon minä olen antanut olla — — —»
»Oih, älä nyt huoli rehkiä!»
»Missähän sinä olisit, jos en minä 'rehkisi' sinun kanssasi? Nukkuisit puolipäivään ja soittaisit idioottimaista viuluasi puoliyöhön! Sinä olet luonnostasi laiska ja sinä olet luonnostasi epäkäytännöllinen ja sinä olet pelkuri, Paul Riesling — — —»
»No mutta Zilla, älä sano niin; sinä et tarkoita mitä sanot!» suhditteli mrs. Babbitt.
»Sanon kuin sanonkin, ja ihan vakavasti joka sanan!»
»No, mutta Zilla, kuinka sinä saatat!» Mrs. Babbitt oli äidillinen ja huoltava. Hän ei ollut Zillaa vanhempi, mutta siltä tuntui — ensin. Hän oli tyyni ja pyylevä ja keski-ikäinen, kun taas Zilla oli viidenviidettä iässä niin kalpea ja puristettu että saattoi tietää vain, että hän oli vanhempi kuin miltä näytti. »Kuinka sinä saatat puhua köyhälle Paul-paralle sillä tavalla?»
»Köyhälle, niin! Se on oikein. Me olisimme molemmat köyhiä, me olisimme köyhäinhuoneessa, ellen minä panisi pontta häneen.»
»Mutta, kuule nyt, Zilla, Georgie ja minä olemme juuri puhuneet, kuinka ankarasti Paul on ahertanut koko vuoden, ja me ajattelimme, että olisi viehättävää, jos nuo pojat voisivat lähteä matkalle kahdenkesken. Minä olen koettanut kehoittaa Georgiea matkustamaan Maineen ennen meitä muita ja levähtämään, ennenkuin me tulemme, ja minusta olisi viehättävää, jos Paul voisi vapautua ja lähteä hänen mukaansa.»
Tämä hänen salaisen pakosuunnitelmansa esittäminen säikytti Paulin vireille välinpitämättömyydestä. Hän hieroi käsiänsä. Hänen sormiaan syyhytti.