Mies oli juuri äskettäin tullut suuren laguunin rannoille. Paikka miellytti häntä erinomaisesti runsaitten hedelmiensä vuoksi. Pitkin laguunin rantoja oli lukemattomia pieniä viikunapuistikkoja, joiden ravitsevat hedelmät olivat hänen parasta herkkuaan. Eikä hän ollut nähnyt jälkeäkään vaarallisimmista vihollisistaan, jättiläiskokoisesta, armottomasta mustasta luolaleijonasta, punaisesta karhusta ja miekkahampaisesta tiikeristä.
Sellaista vastustamatonta, kolmisarvista jättiläiskuningasta hän ihmetteli ja vihasi, mutta hänen mielestään ei ollut paljon syytä pelätä sitä. On helppo kiertää vuorta, jos on kekseliäs.
Huomattuaan paikan hyväksi ja päätettyään jäädä tänne oli mies rakentanut suojan itselleen ja perheelleen tähän näkötorniin, korkean puun latvaan. Punomalla yhteen oksia oli hän tehnyt rosoisen, mutta vahvan lattian ja peittänyt sen pehmeämmillä oksilla ja lehdillä. Samanlainen, mutta heikompi, oli yläpuolella kattona. Se ei ollut vedenpitävä, mutta oli sentään parempi kuin ei mikään, ja muutamat tuuheat oksat muodostivat seinät. Kaikessa vaatimattomuudessaan oli se ainakin kodin alkuna. Hän rakasti sitä. Ja puolustaakseen pientä, ruskeakarvaista vaimoaan ja untuvaista, ruskeata pienokaistaan, jotka kuuluivat tuohon kotiin, olisi hän taistellut sekä Dinosaurusta että Dinocerasta vastaan paljain käsin.
Kului muutamia päiviä, eikä noista kahdesta Dinosauruksesta näkynyt jälkeäkään. Kuningas oli kenties jäänyt asumaan tuonne syvään ruohikkoon hoidellen siellä haavojaan ja kiukkuaan. Ja Dinoceras-laumat pysyivät niityillään, sillä laidunmaan läpi hitaasti juoksevassa joessa oli parempaa juomavettä kuin vähän suolaisessa laguunissa.
Eräänä aamuna oli musta äiti lapsi käsivarrellaan keräämässä viikunoita lähellä veden rantaa, ja mies sattui olemaan poissa tarkastelemassa uuden asuntonsa ympäristöä. Vaimo vilkaisi äkkiä ylös, ja tuossa melkein hänen vieressään oli jättiläishirviö Dinosaurus tuijottaen häneen kylmillä, ilmeettömillä silmillään. Hän kääntyi paetakseen, mutta siinäpä seisoi naaras-hirviö, joka ei ollut aivan niin iso, mutta yhtä hirmuinen. Hänen takanaan taas oli läpipääsemätön piikkiakaasia-seinä. Oli ainoastaan yksi pakopaikka, puu, liian heikko kylläkin, mutta tarpeeksi korkea, jotta hän saattoi päästä noiden hirveiden sarvipäisten petojen ulottuvilta. Hän kiipesi puuhun ketterästi kuin apina ja kyyristyi vavisten erään haaran suojaan. Heikko runko heilui hänen painostaan. Hän puristi ruskean pienokaisen sydäntään vasten, ja hänen huutonsa kaikuivat läpi metsien.
Mies kuuli sen noin puolentoista kilometrin päähän. Hän huudahti terävästi vastaukseksi ja juoksi äänettömästi, jottei hengästyisi.
Mutta hänellä oli puolentoista kilometrin matka kuljettavanaan. Naaras Dinosaurus, nopeampi noista kahdesta, heittäytyi puun runkoa vastaan. Se huojui peloittavasti, mutta ei kaatunut heti. Silloin alkoivat molemmat kaivaa maata sen juuresta sarvillaan. Siten ne olivat usein tehneet saadakseen hedelmiä, jotka olivat korkeammalla kuin mihin ne ylettyivät. Puu kallistui kovin. Jättiläinen työnsi sitä ja latva painui maahan.
Ruskea äiti otti jättiläishypyn ja kierrellen vältti sarvia, jotka melkein koskettivat hänen selkäänsä. Hän luuli jo pelastuneensa. Mutta silloin iski hirveä häntä häneen ja kaatoi hänet tunnottomana maahan. Hetkinen vielä ja naaraan Dinosauruksen suuri jalka murskasi hänet ja itkevän lapsen kuoliaaksi.
Mies näki tämän murhenäytelmän pikaisen lopun tullessaan juosten pientä metsäaukeaa. Hänen ei tarvinnut katsoa tuota kauheata möhkälettä pedon jalan alla tietääkseen, että kaikki oli lopussa. Hän ei päästänyt muuta ääntä kuin käheän huokauksen. Mutta mitään ajattelematta, sillä hän ei ollut koskaan vielä käyttänyt tällaista keinoa, iski hän ryhmyisellä nuijallaan lähintä petoa. Nuija kimmahti kuin lapsen leikkikalu takaisin kovasta, sarvisuojuksisesta päästä, mutta onnellinen sattuma johti niin, että yksi nuijan terävistä, katkaistuista nystyröistä osui suoraan Dinosauruksen silmään ja murskasi sen. Se karjahti kauheasta tuskasta, ja molemmat tulivat muristen häntä kohti.
Mies peräytyi hitaasti. Hänen epätoivoinen tuskansa oli äkkiä muuttunut katkeraksi vihaksi, ja hän päätti kostaa. Hänen oli helppo juosta noiden kömpelösti liikkuvien petojen edellä, jotka puhalsivat pahalle haisevaa henkeään aivan hänen kantapäihinsä. Hän oli tahallaan kompastuvinaan joka toisella askeleella. Hän antoi niiden luulla, että ne siinä tuokiossa voivat lävistää hänet. Hän vei niitä eteenpäin, maan täristessä niiden painavista askelista, kunnes ne noin viidenkymmenen askeleen päästä olisivat saapuneet niityille. Mutta juuri siinä paikassa pysähtyi kuningas jurosti, väsyneenä sellaisiin tavattomiin ruumiinponnistuksiin. Siitähän ei ollut silmä puhki. Se tahtoi luopua takaa-ajosta. Mutta naaras jatkoi matkaansa haluten kostaa.