Vihlaisevasti kirkaisten hyökkäsi notkea tyttö hänen luokseen ja puhkaisi keihäällään lähimmän vihollisen litteän, irvistelevän naaman. Niin salamannopea oli hänen hurja hyökkäyksensä, että se pidätti tarpeellisen hetken koko laumaa. Silloin ylänköläiset ryntäsivät vastustamattomalla voimalla eteenpäin, löivät maahan etumaiset viholliset ja vetivät kaatuneen soturin takaisin joukkojensa taakse tointumaan. Puolen minuutin kuluttua oli hän jälleen rintamassa taistellen entistä hurjemmin, pää, hartiat ja selkä veren peitossa. Aivan hänen takanaan seisoi tyttö, hengästyneenä painaen sydäntään ja tuijottaen suurin silmin soturiin, tietämättä, että veri, joka peitti miestä, ei ollutkaan hänen, vaan tytön omaa verta.
Samassa kuului oikeanpuoleiselta korkealta kallion reunalta, sieltä missä käytävän seinä oli jyrkin, kaksi kimakkaa vihellystä. Se oli merkki, jota päällikkö, jonka monet haavat vuotivat verta, oli jo odottanut. Hän huusi käskyn, ja hänen joukkonsa, hyökättyään vielä kerran eteenpäin ottamaan haavoittuneensa, peräytyivät äkkiä noin puoliväliin vuoren solaa. Kaarijalat seurasivat riemuhuudoin tallaten kuolleitaan ja haavoittuneitaan, kunnes pullonkaulamainen käytävä oli ahdettu niin täyteen, ettei siellä päässyt liikahtamaankaan.
Vasemmalta seinämältä tuli heidän niskaansa silloin loppumaton kivisade, mutta oikealta puolen muutamia minuutteja kestävä sora- ja tomukuuro, joka sokaisi heidät ja tukki heidän kauheat, ylöspäin ammottavat sieraimensa.
Tuon tomun yläpuolella tarttui joku harmaaparta vipuihinsa. Ähkien he ponnistelivat tuijottavin silmin hien valuessa otsalta. Sitten tapahtui jotakin. Suuri kappale vuoren reunaa alkoi luisua alaspäin. Muutamat ahertajista kömpivät siltä pois turvaan, pitkät valkeat hiukset liehuen takana. Mutta toiset, jotka olivat kykenemättömiä ajoissa poistumaan, putosivat sätkytellen alas. Samassa syöksyi ukkosen tapaisella jyminällä suunnattoman suuri kallion lohkare, maata ja soraa tiheään ahdettujen joukkojen päälle solan suulla. Ylänköläiset päästivät suuren riemuhuudon. Hyökkääjien takana olevat joukot seisoivat hetken kauhistuneina. Sitten ne kääntyivät ja pakenivat kirkuen rinnettä alas. Ylänköläiset ajoivat niitä takaa surmaten niin paljon, että joen uoma salpautui kuolleitten ruumiista. Tuosta likaisesta laumasta pelastui tuskin kahtakymmentä miestä ja nämä pakenivat mielettöminä kohdatakseen toiset heimonsa joukot, jotka olivat tulossa samaa tietä kuin edellisetkin. Pakolaiset kertoivat heimosta, jonka muodostivat kookkaat, vaaleaihoiset paholaiset, joita oli mahdoton voittaa sodassa ja jotka repivät vuoria vierittäen niitä vihollistensa päälle. Senjälkeen kaarijalkaiset joukot muuttivat kulkunsa suuntaa vaeltaen kauaksi etelään ja karttaen tuota vuorimaata.
II.
Täysi kuu loi säteitään amfiteatteriin, jossa vuoristoheimon haavoittunut jäännös, kyyköttäen luoliensa edessä, piti neuvottelua. Kuolleet oli jo kunnialla haudattu kiviröykkiöiden alle, paljaille, tuulen lakaisemille alangoille. Solan ulkopuolella ulvoivat ja tappelivat jättiläissakaalit, luolahyeenat ja muut öiset kulkijat kaatuneiden vihollisten luurankojen ympärillä.
Leirissä oli loppumaton hälinä ja puheensorina, jota valkopartaiset, koukistuneet vanhukset ja lapsia hoitavat naiset kuuntelivat yhtä tarkkaavasti kuin soturitkin. Päällikkö, istuen isolla kivilohkareella muita ylempänä, sanoi ainoastaan sanan silloin tällöin, mutta kuunteli kaikkia, tarkastellen puhujaa toisensa jälkeen silmät puoliummessa ja harkiten ehdotuksia. Piirin ulkopuolella seisoi Grôm nojaten nuijaansa ja tuijottaen kuuhun nähtävästi ajatuksiinsa vaipuneena.
Äkkiä päästi päällikkö terävän äänen ja kaikki vaikenivat. Hän nousi vielä kankeana haavoistaan ja mahtavana seisoen neuvoston edessä esitti päätöksensä.
»Olen kuullut paljon tyhmyyksiä», sanoi hän, »mutta myös joitakin viisaita ajatuksia. Ja suurimman viisauden on sanonut isäni tuolla, Alp vanhus.» Hän osoitti vanhuuttaan heikontunutta miestä, jonka kumartunutta päätä peitti tuuhea, valkoinen tukka. »Isäni silmät ovat vanhuuttaan sokeat», jatkoi hän, »mutta pimeydessään ne näkevät paljon sellaista, jota me emme näe. Ne ovat nähneet, että kaikki nämä onnettomuudet, jotka viimeksi ovat meitä kohdanneet, ovat tulleet idästä. Ne näkevät, että siinä täytyy olla joku syy. Ne näkevät, että muitakin kauheita vaivoja on tulossa idästä, ja että me ylänköjen asukkaat olemme niille alttiina. Kuinka monta voimme vielä kestää tuhoutumatta? Emme ainoatakaan. Sentähden, sanon minä, me jätämme tämän paikan, isiemme kodin, ja menemme auringonlaskua kohti ja etsimme uuden kodin kaukana vihollisistamme, kunnes jälleen kasvamme voimakkaaksi kansaksi. Olen puhunut.»
Hänen istuttuaan kuului hiljaista murinaa useiden tuumiessa, että hän oli oikeassa; mutta toiset, uskaltamatta avoimesti vastustaa, olivat vihaisia ja peloissaan vain ajatellessaankin, että heidän pitäisi lähteä synnyinseuduiltaan. Mutta Grôm, joka oli kääntynyt ja loistavin silmin kuunnellut päällikköä, astui piirin sisään puhumaan.