Nähdessään nuo kaksi naista, joilla oli hohtava iho, vahvat, suorat jäsenet ja suuri, liehuva tukka, saivat kaarijalat juuri sitä kiihoitusta, jota he tarvitsivat, pannakseen toimeen hyökkäyksen. He arvasivat heti, että tuon suuren, ylpeän päällikön takana olevassa joukossa oli useampia noita mieluisia olentoja. Maassa istujat kömpivät nopeasti jaloilleen, ja huutaen sekä petomaisesti karjuen hyökkäsi koko lauma rinnettä ylös.
Kun hyppivät ja ilkeän näköiset olennot ilmestyivät kukkulalle, puhkesi ylänköläisten pidätetty raivo, huolimatta päällikön kiellosta, ja etumaiset joukot hyökkäsivät huutaen vihollista vastaan. Taistelun alussa ajettiin viholliset takaisin kivipäisten nuijien ja piikärkisten keihäiden tehdessä hävitystä noissa korskuvissa joukoissa. Mutta, kuten päällikkö oli arvannut, oli tuo vastarynnäkkö virhe. Pelkkä vihollisten lukuisuus pakotti ylänköläiset pian takaisin, kunnes he olivat jälleen käytävän suulla. Siinä he seisoivat vankkana kuin graniittiseinä, kun selkäpuoli oli suojassa.
Tuota kapeaa seinää vastaan syöksyvä raivoava vihollislaine torjuttiin, se syöksyi jälleen, mutta ei tehnyt mitään vaikutusta. Vihollisten kömpelöt aseet eivät vetäneet vertoja kivinuijien musertaville heilahduksille ja pitkille, keveästi liikutettaville piikärkisille keihäille. Mutta kaarijalat, pienet siansilmät punaisina saalista haluten, taistelivat hurjasti. Kumartuen äkkiä tarttuivat he ylänköIäisten jalkoihin voimakkailla, apinamaisilla käsillään, vetivät heidät alas ja repivät kappaleiksi käyrillä, teräväkynsisillä sormillaan.
Monet ylänköläiset, joukossa muutamia naisiakin, kuolivat tällä tavalla. Mutta ainoatakaan naista ei vedetty elävänä pois, sillä jos sellainen tuho uhkasi häntä eikä pelastus ollut mahdollista, keihästivät omat miehet hänet pelastaen hänet kohtalosta, joka olisi tuottanut häpeätä heimolle. Naiset olivat varmasti yhtä pelättäviä tässä taistelussa kuin miehetkin, sillä he taistelivat naarassuden julmuudella, raivostuneen hiehon nopeudella, kiihtyneinä ja armottomasti. Äidillinen vaisto sai heidät sydämen pohjasta vihaamaan noita likaisia, eläimellisiä miehiä, jotka uhkasivat ryöstää heidän lapsensa.
Ylänköläisten rintaman keskustaa turvasi urhokkaana suuri päällikkö heiluttaen mahdotonta nuijaansa monissa taisteluissa saavutetulla kokemuksella ja pitäen edessään olevan alan tyhjänä niin, ettei ainoakaan vihollinen päässyt siitä elävänä ohitse. Kun hänen toverinsa kaatuivat kummallakin puolen, astui toisia nopeasti sijalle takana olevista riveistä. Uloinna vasemmalla, missä aukon seinät olivat matalammat ja vähemmän äkkijyrkät kuin oikealla puolen, kävi yhtä tulinen taistelu kuin keskiosassa. Puolustusta johti siellä Grôm-niminen soturi, joka oli yhtä pelättävä kuin päällikkö itse. Hänkin, kuten päällikkö, taisteli synkästi äänettömänä, jottei hengästyisi. Joskus vain päästi hän kaikuvan komennushuudon tai rohkaisi ympärillä olevia. Hänenkin nuijansa, niinkuin päällikönkin, sai suurta hävitystä aikaan.
Mutta hänen nuijansa oli paljon pienempi kuin päällikön heiluttama porfyyripäinen nuija, pienempi ja kevyempi, paljon pitempivartinen ja aivan toisenmuotoinen. Pää oli kiilanmuotoinen ja asetettu poikkipäin varteen niin, että toinen puoli oli kuin moukari ja toinen kuin terävä taltta. Pidellen siroa asettaan puolivälistä vartta käytti hän sitä ihmeellisellä taidolla, milloin iskien moukarilla, milloin lyöden taltalla, milloin heiluttaen sitä koko varren pituudelta ylettyäkseen ja kaataakseen ilkeän vihollisen. Hän käytti sitä sekä nuijana että keihäänä. Ja varmuuden vuoksi, jottei sitä voisi temmata häneltä pois, oli hän sitonut sen nahkahihnalla ranteeseensa.
Tämä taistelija, vaikka olikin heimon keskuudessa tunnettu päällikön jälkeen parhaimmaksi metsästäjäksi ja soturiksi, ei milloinkaan ollut herättänyt kateutta päällikössä. Siihen oli useita syitä. Hän oli aina uskollisesti kannattanut päällikön mielipiteitä, sensijaan että olisi yrittänyt vastustaa niitä, ja hän oli vaikuttanut paljon heimon sotakuriin. Hän ei ollut niin pitkä kuin päällikkö, kenties noin puolta kämmenen leveyttä lyhyempi, ja vaikka hänellä olikin suuret lihakset käsivarsissa ja rinnassa, oli hän kuitenkin hintelärakenteisempi. Siitä syystä ei päällikkö, suuresti kunnioittaen hänen mielipiteitään, epäillyt kilpailijaansa. Sitäpaitsi oli Grôm susien hyökkäykseen asti asustanut etäisessä luolassa, ikäänkuin leirin esikaupungissa, muodostaen sinne etuvartioston ja välttäen siten heimon jaarittelut. Hän oli hiukan nuorempi päällikköä, ja vaikka tuuheissa, punertavan ruskeissa hiuksissa ja parrassa oli harvemmassa harmaita juovia, näyttivät hänen kasvonsa siitä huolimatta vanhemmilta, sillä juovat kasvoissa olivat syvemmät ja silmät totiset.
Grôm oli asustanut kaukaisessa luolassaan perheineen, johon kuului vanha äiti, kaksi vaimoa ja neljä lasta, kolme poikaa ja tytär. Hänen ollessaan poissa kotoa metsästysretkellä olivat sudet tulleet. Ne olivat yllättäneet pienen, erillään asuvan perheen ja hirveän taistelun jälkeen hävittäneet sen.
Grômin takana olevista taistelijoista pisti silmään nuori, hoikka tyttö, jolla oli vaalea iho ja tuuhea, pitkä, musta tukka. Hänellä oli keihäs, jolla hän taisteli urhoollisesti, samalla pitäen tarkasti silmällä kaikkien taistelijoiden liikkeitä.
Äkkiä kuului kallioilta yläpuolelta kimeä huuto. Grômistä se kuului hänen kuolleen lapsensa itkulta. Huolimatta itsestään hän vilkaisi ylöspäin, käsivarret ja nuija ojossa iskun jälkeen. Samassa tarttuivat kauheat kädet nuijaan. Hänet kiskaistiin eteenpäin ja samalla yksi vihollisista kyyristyen maahan sysäsi häntä jalkoihin, ja hän kaatui suulleen.