Sitten seurasi rauhallinen kesä ja metsänriistaa oli runsaasti. Tällöin saivat haavat aikaa parantua. Mutta talvi toi tullessaan uuden vaivan, taaskin vihamielisestä idästä: susia, jättiläiskokoisia susia, jotka liikkuivat sellaisissa parvissa, että monet heimon kaukaisimmat osat joutuivat niiden hävityksen alaisiksi, ennenkuin ylänköläiset ehtivät yhdistyä vastustamaan niitä. Onneksi ei noilla eri laumoilla ollut mitään yhteistoimintaa, niin että ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen eräs viisas soturi, joka hallitsi ylänköläisheimoa, kykeni yhdistämään harvenneet toverinsa ja kokoamaan heidät kaikki sekä suuren osan ruokavarojakin leirin keskustaan.
Niin kului hirveä talvi puoliväliin. Silloin lähtivät sudet äkkiä, hävitettyään tai karkoitettuaan kaiken riistan ylängöiltä, liikkeelle lounasta kohden. Ylänköläiset saattoivat taas vapaasti liikkua ulkona. Mutta ei ollut enää riistaa, mitä olisi metsästänyt, ei metsissä, ei ylänköjen rinteillä eikä joen varsilla olevilla rämeillä. Heimon oli pakko kerätä pakoveden aikana ostereita, näkinkenkiä ja kammoja, vaikka he tällaista ruokaa sydämestään inhosivat ja heidän ruumiinsa kärsi siitä.
Se, että sudet olivat pakottaneet heimon kokoutumaan, näytti olevan onneksi sille. Jos he olisivat olleet kuten ennenkin hajallaan metsästysmaansa eri osissa, olisi seuraava ja ankarin hyökkäys varmasti hävittänyt heidät.
Se tuli taaskin idästä käsin, samaa tietä, mitä hävinneet apinaihmiset ja raivoavat sudet olivat tulleet. Eräänä kesäpäivänä auringonnousun aikaan oli yksi heimon naisista kaivamassa terävällä tikulla juuria puron rannalla, kun hänen kimppuunsa hyökkäsi kaksi lyhyttä, keltaisen ruskeata, likaista miestä, joilla oli mahdottoman leveät hartiat, lyhyet, käyrät jalat ja matalat kasvot, joissa oli ylöspäin ammottavat sieraimet. Nainen, ollen nuori ja urhoollinen, taisteli kuin tiikeri, kunnes pyörtyi päähänsä saamastaan iskusta, ehtien kuitenkin sitä ennen saada molemmat hyökkääjänsä haavoitetuksi terävällä tikullaan. Leiriin oli kuitenkin kuultu hänen huutonsa, ja hyökkääjät, joiden mielestä tyttö oli kauniimpi ja sorjempi kuin mitä he milloinkaan olivat nähneet omien naistensa joukossa, kiiruhtivat saaliinsa kanssa metsään. Kolme ylänköläistä lähti ajamaan ryöstäjiä takaa. Mutta lauma tanakoita muukalaisia hyökkäsi äkkiä tiheiköstä esiin keskeyttäen heidän matkansa. He ympäröivät miehet, löivät heidät kovasta vastarinnasta huolimatta maahan, repivät kappaleiksi ja tallasivat jalkoihinsa.
Heimon johtaja näki tämän kukkulan rinteeltä, josta käytävä vei luolien pieneen amfiteatteriin, johon hän oli koonnut väkensä, ja hän käsitti tilanteen. Kahden kuluneen vuoden vaarat olivat tehneet hänet tylyksi ja toimeliaaksi. Heti kun hän näki nuo likaiset, pörröiset joukot, huomasi hän tästä tulevan kuolemantaistelun. Vihaisesti hän ajoi takaisin ne huimapäät, jotka aikoivat syöksyä kostamaan toveriensa puolesta, mutta jotka olisivat joutuneet saman kohtalon alaisiksi kuin hekin. Hänen huutonsa kaikuivat voimakkaasta, karvaisesta rinnasta, kun hän kutsui koko heimon puolustamaan ahdasta rotkotietä, joka johti amfiteatterimaiseen luolaan. Käskyn mukaan, joka kulki äänettömästi suusta suuhun, kiipesivät vanhat miehet ja naiset ja jotkut isommista lapsistakin kallion reunoille ja koloihin kummallekin puolen solaa toisten keräillessä heille kiviä. Nuoremmat naiset ja kasvavat tytöt, varustettuina kivipäisillä nuijilla ja terävillä keihäillä kuten miehetkin, asettuivat solan suulle takimmaiseen riviin.
Kaarijalat, joiden keltainen iho näkyi savenväristen, yhteen tahmettuneiden karvatupsujen alta, tulivat juosten säännöttömästi ja kokoutuivat hajanaisiin joukkoihin kukkulan juurelle. Ne huutelivat kimeällä äänellä toisilleen ja tekivät uhkailevia liikkeitä kukkulalla olevaa äänetöntä joukkoa kohti. Heidän päätään peittivät harvat hiukset, jotka olivat tahmeat, karkeat ja hyvin mustat, täydellisenä vastakohtana ylänköläisten runsaille suortuville, jotka olivat enimmäkseen tumman ruskeat ja punaiset väriltään.
Muissa suhteissa oli erilaisuus vielä huomattavampi. Suorat ja ryhdikkäät ylänköläiset olivat elukan näköisiä vastustajiaan noin jalkaa pitemmät. Heillä oli kapeammat hartiat ja kevyempi ruumis, mutta rinta oli voimakas, suuret, kehittyneet lihakset käsivarsissa ja jaloissa ja vartalo notkea. Täysikasvuisten miesten hyvin karvainen iho oli punaisen ruskea, lapsilla ja nuoremmilla naisilla oli se vaaleampi. Heillä oli leveä otsa tuuhean tukan alla, suuri, kaunismuotoinen nenä ja silmät tuliset ja vilkkaat, väriltään vihreät, siniset tai ruskean harmaat. He seisoivat äänettöminä tuijottaen inholla noihin kallion juurella seisoviin rumiin olentoihin, joita oli melkein kymmenen yhtä vastaan, ja olivat kyllin tarkkoja huomaamaan, että niissä piili peloittava voima.
Muutamia minuutteja liikuskelivat kaarijalkaiset laumat keskustellen ja kiihkeästi heilutellen karkeatekoisia, mutta suuria nuijiaan. Heillä ei näyttänyt olevan johtajaa, ei hyökkäyssuunnitelmaa eikä minkäänlaista sotakuria. Istuutuivatpa muutamat heistä maahankin kynsien itseään niinkuin apinat, tuijottaen ilkeästi, mutta tyhmän näköisesti vastustajiensa pieneen joukkoon ja pärskyttivät kauheilla, ylöspäin kääntyneillä sieraimillaan, jotka eivät olleet juuri muuta kuin kaksi suurta, punaista kuoppaa keskellä naamaa. Sitten muutamat niistä, jotka olivat kyykistyneet maahan, alkoivat leikkiä kauhealla, punaisella päällä, jossa oli vielä muutamia hiustupsuja.
Ylänköjen joukot päästivät raivokkaan huudon ja jotkut heistä tahtoivat hyökätä tuon kauhean taisteluvaatimuksen kiihoittamina, mutta päällikkö pidätti heidät ankarasti. Sitten hän itse, joka oli puolta päätä pitempi kaikkia, lukuunottamatta paria toveriaan, ja jolla oli komea rinta, leveät hartiat ja tumma, harmaantunut leijonanharja, astui kolme neljä askelta eteenpäin ja nojaten suureen, porfyyripäiseen nuijaansa katseli liikehtivää joukkoa ylenkatseellisesti.
Viholliset lopettivat hetkeksi jaarittelunsa tuijottaen hämmästyneinä tuohon komeaan olentoon. Sitten yksi maassa istuvista tarttui tuohon kauheaan palloon, jolla he olivat leikkineet, pyöritti sitä hiuksista ja heitti sen kaksi kolmattaosaa mäen rinnettä ylöspäin. Kun se putosi ja lähti vierimään takaisin päin, juoksi kaksi nuorta naista rivistä hiukset liehuen pilvenä takana ja syöksyivät mäkeä alas ottamaan sitä kiinni. Ensimmäinen nosti sen maasta, painoi sitä paljasta rintaansa vasten ja huusi kirouksen töllisteleville murhaajille. Sitten molemmat juoksivat takaisin ja katosivat heimonsa riveihin.