Mutta siihen oli niiden pysähdyttävä. Vasikat olivat tuon rintaman takana.
Mustat naarakset yksinkertaisesti keräytyivät yhteen kasaan noitten pistävien sarvien ja suojustetun eturuumiin päälle painaen niitä alaspäin, tukahduttaen ja tuupaten niitä ja puristaen niitä hurjasti kiljuen yhä alemmas painavilla ruumiillaan. Sillä välin koirakset repivät, purivat ja pistelivät niiden kylkiä ja ruumiin takaosaa. Dinosaurukset katosivat kokonaan näkyvistä. Vuorenkokoiset, jättiläismäiset, kiemurtelevat olennot nytkähtelivät puistatuksen tapaisesti muutamia minuutteja. Sitten Dinosauruksien pylväsmäiset jalat näyttivät murtuvan painon alla. Kauhea taisteleva joukko painui alas ja hajosi, ja nyt nähtiin, miten oli käynyt kahdelle varhaisen maailman jättiläishallitsijalle. Kaksi hirvittävää, muodotonta olentoa liikkui vielä, nytkähteli ja vääntelehti hurjasti, mutta se oli vain turhaa sätkimistä. Sokea elämä koetti vastustaa ratkaisevaa loppuaan. Haavoittuneet Dinocerakset vetäytyivät syrjään kuolemaan tai paranemaan, niinkuin Luoja tahtoi määrätä. Eloon jääneet naarakset lähtivät katsomaan, olivatko vasikat vahingoittumatta. Ja suuret, mustat koirakset, jotka eivät olleet saaneet mitään erityistä vahinkoa taistelussa, seisoivat piirissä ympärillä pistellen ja repien noita vastustelemattomia lihavuoria. Kun ne olivat vuoron perään päässeet varmuuteen siitä, että voitto oli täydellinen ja ettei enää tarvinnut taistella, heittäytyivät ne syömään saalistaan. Ne söivät tavallisesti kasvia ja juuria, mutta olivat kuten siat, rotat ja ihmiset enemmän tai vähemmän kaikkiruokaisia. Ja niistä näytti Dinosauruksien liha maistuvan hyvältä ruohojen kanssa.
Mies seisoi liikkumatta vain viidenkymmenen askeleen päässä noista taistelevista joukoista ja tuijotti eteensä mietteissään. Hän ei pelännyt niitä. Hän tiesi voivansa helposti karttaa niitä. Vaikka hän olikin niin vähäpätöinen, etteivät ne kiihdyksissään huomanneet häntä, niin pieni, ettei hän kooltaan ollut suurempi niiden pienimpiä vasikoita, halveksi hän siitä huolimatta noita jättiläiselukoita ja tunsi itsensä niiden herraksi. Hän oli leikkinyt kahden koko varhaisen maailman hallitsijan kanssa, kuljettanut niitä perässään ja hankkinut niille sellaisen turman, että hänen tuskansa oli melkein lauhtunut tuosta täydellisestä kostosta. Mustia Dinoceras-laumoja oli hän käyttänyt kostonsa välikappaleina. Jos olisi tarpeellista, voisi hän epäilemättä käyttää niitä uudelleen samanlaiseen tarkoitukseen.
Hän käänsi niille selkänsä tietäen, että hänen tarkka korvansa kuulisi heti, jos joku niistä lähtisi ajamaan häntä takaa, ja hiipi varovasti metsää kohti. Mutta hän karttoi asuinpuutaan. Hän ei tahtonut milloinkaan enää mennä lähelle tyhjää kotiaan. Hän tahtoi lähteä takaisin laguunin toiselle puolen, josta voi löytää hajalla asuvia heimolaisiaan. Hän halusi uutta vaimoa, ja hänessä heräsi halu saada uusia perillisiä, erittäinkin poikia, jotka olisivat tiedonhaluisia ja kekseliäitä kuten hänkin. Metsän reunassa hän kääntyi ja loi pitkän, miettivän katseen noihin mustiin voittamattomiin laumoihin, joita hän oli käyttänyt hyväkseen. Perilliskysymys täytti uudelleen hänen mielensä. Hänen sieluunsa hiipi heikko aavistus äärettömän suuresta työstä, mikä hänen olisi tehtävä. Mutta hän ei lannistunut. Hän tahtoi ainakin tehdä jotakin. Ja hän tahtoi niin opettaa lapsensa, että ne kenties voisivat voittaa tiikerinkin julmuuden ja tehdä turhaksi suuren punaisen karhun kiukun.
Kolmas luku.
TULEN LÖYTÖ.
I.
Ylängöillä asuva heimo oli suuressa hädässä. Sitä oli kohdannut vastus toisensa jälkeen ja iskuja monenlaisia, kunnes heitä oli enää jäljellä vain kuutisenkymmentä taistelukuntoista miestä ja kenties kahta vertaa enemmän naimakykyisiä naisia. Näytti siltä, että vielä yksi sellainen isku, joka sitä juuri äsken oli kohdannut, hävittäisi koko heimon sukupuuttoon. Ja jos armoton Luoja olisi sallinut sen tapahtua, olisi se ollut sellainen vahinko, jonka korvaamiseen olisi mennyt tuhansia vuosia. Sillä ylänköjen heimo oli kehittyneempi kuin mikään niistä ihmis- tai puoli-ihmisheimoista, jotka siihen aikaan ponnistelivat eteenpäin nuoressa maailmassa.
Ensimmäinen eikä suinkaan vähäisin heimon vastoinkäyminen oli ollut hyökkäys idän asujainten puolelta, jotka olivat osaksi raakoja ihmisiä, mutta vielä enemmän julmia petoja. Olisipa ylänköjen heimo vain tiennyt, että nämä apinaihmiset olivat hyvin paljon heidän esi-isiensä kaltaisia, lukuunottamatta niiden mustaa nahkaa karkean karvapeitteen alla, kapeata pääkalloa ja vahvasti ulkonevaa alaleukaa!
Pian sen jälkeen tekivät jättiläisluolakarhut, miekkahampaiset tiikerit ja muutamat suunnattoman suuret luolaleijonat tuhoisan hyökkäyksen heimon kimppuun, eikä kukaan voinut sanoa, mistä ne tulivat. Nämä ahnaat pedot eivät yksinomaan tappaneet riistaa, josta ylänköIäiset pääasiallisesti elivät, vaan yrittivät itselleen ryöstää heidän luolansakin. Kun ne raivosivat toisiaan vastaan yhtä kiivaasti kuin ihmisvihollisiaankin vastaan, ei voinut epäillä taistelun päätöstä. Ylänköläiset pysyivät lujasti yhdessä, tappelivat kaikkien salahautojensa ja väijytyksiensä avulla ja musersivat vahvimmat hyökkäämällä joukoittain niiden kimppuun. Mutta voitto oli kalliisti saatu. Kun viimeinen pedoista jurona ja pahatuulisena vetäytyi takaisin etsimään helpompaa metsästysmaata, jäi sen jälkeen paljon surua ja murhetta.