»Jos ne ovat jumalia, nuo kirkkaat tanssivat olennot», sanoi Grôm rohkeasti, »niin ne suojelevat meitä. Jos ne ovat paholaisia, taistelen niitä vastaan.»
Vähän oikealla noitten hyppivien liekkien keskellä oli aukeama noin viidenkymmenen askeleen päässä. Grôm suuntasi kulkunsa sinne. Se oli vain noin kolme jalkaa laaja. Juoksijat olivat jo aivan lähellä. Mutta sieltä tuli polttava kuumuus heitä vastaan. Se täytti tytön sellaisella kauhulla, että hän menetti kokonaan tajuntansa. Hän juoksi vielä sokeasti muutamia askeleita, horjahti sitten ja pyörtyi. Ennenkuin hän ehti kaatua maahan, otti Grôm hänet käsivarsilleen katsoen samalla taakseen. Karhut eivät enää seuranneet. Keihäänheiton matkan päähän ne olivat pysähtyneet muristen ja vinkuen sekä heilutellen neuvottomina jättiläismäistä ruumistaan.
»Ne pelkäävät kirkkaita tanssivia olentoja», puhui Grôm itsekseen ja lisäsi riemuiten: »joita minä en pelkää.»
Nyt vasta huomattuaan, että kuivunut ja paljas maa oli epämiellyttävän kuuma hänen jalkojensa alla, vei hän taakkansa vähän edemmäksi, missä kasvoi taas ruohoa, ja laski tytön rehevälle mättäälle. Sitten hän kääntyi katsomaan, mitä karhut aikoivat tehdä.
Nähdessään, ettei niiden haluama saalis enää yrittänytkään paeta, kiihtyivät pedot yhä enemmän. Hetkisen arveli Grôm, että ne uskaltaisivat sittenkin tulla, mutta epäilys haihtui, kun hän näki, miten liekit täyttivät ne käsittämättömällä kauhulla. Ne eivät uskaltaneet tulla lähemmäksi. Viimein ikäänkuin sama ajatus olisi iskenyt yht'aikaa molempiin, ne pyörähtivät ympäri, kiersivät läpipääsemättömän tiheikön ja katosivat näkyvistä. Grôm tunsi liian hyvin noiden petojen itsepintaisen kostonhalun luullakseen, että ne olisivat lopettaneet takaa-ajon. Mutta hän tunsi tällä hetkellä olevansa turvassa ja nähdessään tytön, joka oli tointunut, tuijottavan kauhistunein silmin liekkeihin, kohdisti hän kaiken huomionsa noihin salaperäisiin, loistaviin, hyppeleviin haamuihin, joita he saivat kiittää pelastuksestaan.
Kunnioittavasti, mutta kuitenkin nuija ja keihäs mukanaan, lähestyi hän hitaasti tulta siinä kohden, missä liekit olivat matalimmat ja vähimmän kauhistavat. Niitten kuumuus sai hänet rauhattomaksi, mutta tytön katsellessa ei hän tahtonut näyttää vähintäkään pelkoa. Hän pysähtyi noin kuuden tai kahdeksan askeleen päähän tarkastellen ohuita, ylöspäin kiemurtelevia kirkkaita kieliä. Näin läheltä tuntui niiden kuumuus hänen paljaaseen ihoonsa epämiellyttävältä, mutta seistessään siinä ihmetellen ja saamatta mitään Vahinkoa, kasvoi hänen rohkeutensa. Viimein hän uskalsi ojentaa keihäänsä ja kosketella sen kärjellä liekkejä hyvin varovasti. Kapeat nahkasuikaleet, jotka sitoivat piikiven puuhun, savusivat, käpristyivät ja sihisivät. Hän veti keihäänsä säikähtyneenä takaisin ja tutki sen kärkeä. Se oli mustunut ja tuntui kuumalta. Mutta huomatessaan, etteivät loistavat tanssijat kiinnittäneet siihen mitään huomiota, uudisti hän kokeensa. Hän uudisti sen useita kertoja tarkasti tuumiskellen ja tytön tuijottaessa suurin silmin ruohomättäältään.
Viimein, vaikka nahkasäikeet vielä kestivät, leimahti kuiva puu tuleen. Hätkähtäen hän huomasi, että vetäessään kärjen takaisin se toi osan loistavaa olentoa mukanaan. Grôm heitti aseen maahan. Liekki, joka oli mitättömällä alulla, lepatti ja sammui. Mutta se jätti säihkyvän, tuikkivan hohteen mustuneeseen puuhun. Rohkean uteliaana kosketti Grôm sitä sormellaan. Se poltti kipeästi ja Grôm vetäisi sormensa pois huudahtaen säikähtyneenä. Mutta siitä kosketuksesta hohde katosi. Se oli kummallista. Imien sormeaan seisoi Grôm tuijottaen keihään kärkeen, joka juuri äsken oli ollut niin kirkas ja nyt oli musta. Siinä oli selvästi hänen voittonsa, vaikka hän ei ymmärtänyt sitä. Mutta ainakaan nuo salaperäiset olennot eivät olleet voittamattomia, vaikka karhut pelkäsivät niitä. Oli miten oli, hän ei pelännyt, puheli hän ylpeänä itsekseen. Ääneen hän sanoi A-yalle:
»Loistavat tanssijat ovat ystäviämme, mutta ne eivät pidä siitä, että niihin kosketaan. Jos kosket niihin, niin ne purevat.»
Hänen sydämensä paisui jostakin suuresta, epämääräisestä toivosta. Ajatukset, mahdollisuudet, joita hän ei vielä käsittänyt, kuohuivat hänen suonissaan. Hän tunsi hämärästi, että hän oli astunut uuden maailman kynnyksen yli. Hän otti jälleen keihäänsä jatkaakseen kokeilujaan.
Tällä kertaa hän antoi tulen päästä hyvään alkuun keihään kärjessä, ennenkuin hän veti sen pois. Sitten hän piti sitä ylöspäin kuin palavaa soihtua. Kun hän katseli sitä ihastuksissaan, havahtui hän tytön huutoon. Tämä oli hypähtänyt seisomaan tuijottaen taakseen tietämättä mihin paeta, sillä hän pelkäsi tulta. Ja tuossa, ei kahdenkymmenen askeleenkaan päässä, olivat nuo suuret, harmaat karhut puoleksi tiheikön peitossa raivoten vihasta, mutta uskaltamatta tulla lähemmäksi liekkejä.