Huutaen hyökkäsi Grôm niitä kohti, ja viima puhalsi keihäänkärjen ilmi liekkiin. Tyttö kirkaisi uudelleen nähdessään sen, mutta seisoi urhoollisesti paikallaan. Karhut peräytyivät muristen, kääntyivät sitten ja lähtivät pakoon. Muutamilla askeleilla Grôm saavutti ne. Tuli nuoleskeli jo keihään vartta melkein hänen käteensä asti. Hän heitti sen koko voimallaan ja kärki upposi lähimmän pedon kylkeen. Pitkä karva syttyi tuleen ja mielettömässä kauhussa syöksyivät suuret pedot tiheikön läpi. Oksat sammuttivat nopeasti tulen, mutta petojen kauhu oli hillitön, ja kauan senjälkeen kuin ne olivat kadonneet näkyvistä, kuuluivat niiden äänet niiden hurjasti paetessa. Grômin sydän oli pakahtua ilosta, mutta hän oli liian ylpeä osoittaakseen sitä. Hän kääntyi tyttöön päin ja sanoi rauhallisesti: »Ne eivät tule enää takaisin.» Ja tyttö heittäytyi kunnioittaen hänen jalkoihinsa.
Grôm istui nyt tuntikausia liikkumattomana, mietiskellen, tuumien ja katsellen tulen liekkejä tuijottavin silmin. Tyttö ei uskaltanut häiritä hänen ajatuksiaan. Auringon laskiessa alkoi kylmä viima puhaltaa kukkuloilta. Grôm nousi, vei tytön lähemmäksi liekkejä ja istuutui uudelleen. Kun tyttö tunsi suloisen, miellyttävän lämmön, katosi hänen pelkonsa. Hän naurahti hiljaa, käänteli notkeata ruumistaan joka puolelle lämmitellen ja kyyristyi sitten kuin kissa Grômin polvelle.
Vihdoin Grôm nousi uudelleen seisoalleen. Ottaen käteensä jäljelle jääneen keihäänsä lähestyi hän päättävästi tulta ja heitti kärjen sijaan nyt tyvipuolen liekkeihin. Kun se oli syttynyt hyvin, heitti hän sen kuivuneelle, ruohomättäälle. Tuli tarttui siihen heti, leimahti kerran ja sammui. Sitten Grôm pyöritti hehkuvaa keihäänvartta maassa, kunnes se kokonaan mustui. Kipinöitä, jotka vielä hehkuivat ruohossa, hän löi kämmenellään. Ne polttivat häntä, mutta sammuivat. Grôm suoristautui, kääntyi tytön puoleen ja ojensi mustan kätensä. Tyttö hypähti jaloilleen väristen ja ihmetellen.
»Katso», sanoi Grôm, »olen tehnyt loistavan tanssijan palvelijakseni.
Heimon on tultava tänne. Ja meistä tulee kaikkien olentojen herrat.»
Jälleen tyttö heittäytyi hänen jalkoihinsa. Grôm näytti hänestä jumalalta. Mutta muistaessaan, että hän oli kahdesti pelastanut Grômin hengen, asetti tyttö leukansa hänen polveaan vasten. Grôm nosti hänet vahvalle käsivarrelleen, ja tyttö nojasi häneen katsellen hänen kasvojaan. Grôm taas tuijotti haaveillen tuleen.
Neljäs luku.
LOISTAVAN OLENNON LAPSET.
I.
Kapeasta tulivuoren halkeamasta, joka kulki poikittain laakson suussa peittäen noin kaksi kolmatta osaa siitä, lainehti ja välkkyi tulijuova. Toisinaan vain jonkun tuuman korkeudella, toisinaan äkkiä kadoten kokonaan näkyvistä ja sitten jälleen äkkiä leimahtaen viiden kuuden jalan korkeuteen tanssivat ohuet, kaasumaiset liekit kevyesti. Ne loistivat milloin kirkkaan keltaisina, milloin hehkuvan oranssinvärisinä, milloin melkein näkymättömän sinisinä, kumarrellen ja työntäen esille kasvavia kieliään, kunnes Grôm ei voinut muuta kuin uskoa, että ne olivat eläviä olentoja niinkuin hänkin. Tyttö, joka oli kyyryllään hänen vieressään, ei paljon kiinnittänyt huomiotaan ihmeellisiin liekkeihin. Hänen mustat, suuret silmänsä, jotka näyttivät salaperäisiltä ja tulisilta tummien, tuuheiden hiusten alla, vilkuivat lakkaamatta miehen uneksiviin kasvoihin ja takana oleviin synkkiin tiheikköihin. Hän ei ymmärtänyt tanssivia liekkejä, mutta hän ymmärsi kovan ryskeen, ulvomisen ja hurjat huudot, jotka kuuluivat noista pimeistä tiheiköistä ja kukkuloitten rinteiltä. Mies oli niin kiintynyt ihmeellisten liekkien tarkasteluun, että hän nähtävästi oli kokonaan unohtanut vaarat, jotka vaanivat tuolla takana pimeässä, ja siksi luonnollisesti oli tytön velvollisuus vartioida.
Välillä Grôm irroitti katseensa liekeistä tarkastellen nuijaansa ja keihäänsä palanutta, mustunutta päätä. Hän katsahti vieressään olevaan hoikkaan tytön vartaloon ja laski suuren, karvaisen kätensä hyväillen hänen olkapäälleen. Hän iloitsi tytöstä ja löysi hänestä itselleen sopivan vaimon, vaikka tämä olikin häneen verrattuna vain lapsi. Mutta noihin takaa kuuluviin uhkaaviin ääniin ei hän kiinnittänyt mitään huomiota. Hän näki tytön silmistä, ettei vaara ollut vielä aivan lähellä, ja siitä asti kuin hän oli oppinut tuntemaan tulen voiman ja oman valtansa siihen, tunsi hän itsensä melkein jumalaksi. Tuli oli varmasti jotakin jumalallista. Ja jos hän kerran saattoi hallita tulta, tehdä sen palvelijakseen, niin siiloinhan oli hänen omassa ymmärryksessään vielä enemmän jumalallista. Hänen sydämensä paisui sellaisesta ylpeydestä, jollaista hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut, ja hänellä oli pää täynnä epämääräisiä, mutta suloisia mahdollisuuksia. Milloinkaan ennen, paitsi urhoollisimpain heimolaistensa joukossa ollessaan, ei hän ollut kuunnellut luolakarhujen, luolahyeenain tai miekkahammastiikerien hirvittäviä ääniä pelkäämättä ja ajattelematta pakoa. Nyt ei hän pelännyt niitä ollenkaan.