Kovempi karjunta kuului pimeästä lähempää kuin ennen, ja Grôm näki A-yan silmien laajenevan, hänen tarttuessaan miehen polveen. Grômin luisevat kasvot levisivät hymystä ja hän kääntyi nousten samalla seisomaan ja nostaen tytön mukanaan.
Hänen sydämensä täytti uusi, kummallinen lämpö, kun hän tunsi, miten täydellisesti tyttö luotti häneen ja miten kylmä ja järkähtämätön hänen rohkeutensa oli. Sillä tuossa, aivan valon rajalla, oli kaikkein pelättävimpiä petoja. Lähinnä, pitkä keltaisen ruskea ruumis kokonaan ulkona tiheiköstä, oli kyyristyneenä jättiläistiikeri, jolla oli kymmenen tuumaa pitkät torahampaat. Se oli vain noin kolmen-, neljänkymmenen askeleen päässä, ja se heilutti häntäänsä hurjasti edestakaisin, ikäänkuin rohkaistakseen itseään menemään lähemmäksi tulta. Noin kaksikymmentä askelta etäämpänä, eturuumis ulkona pensaikosta, oli pari suurta, punertavaa luolakarhua päät alaspainettuina ja heilutellen itseään puolelta toiselle sekä katsellen saalista, jonka kimppuun ne eivät uskaltaneet hyökätä. Ne olivat tähän asti pitäneet ihmistä helposti saavutettavana saaliina, ja ne olivat raivoissaan noiden kahden ihmisen rohkeudesta, kun he pysyttelivät niin lähellä peloittavia liekkejä. Ne olivat niin kiihkoissaan, etteivät laisinkaan huomanneet pahaa vihollistaan, miekkatiikeriä, jonka kanssa ne olivat ainaisessa, leppymättömässä taistelussa. Vähän vasemmalla, mutta kauempana tulesta, istui joukko luolahyeenoja takajaloillaan pitkät, punaiset kielet riippuen ulkona suusta. Vaikka niillä oli niin voimakkaat leuat, että ne olisivat voineet särkeä härän reisiluut, eivät ne kuitenkaan halunneet herättää karjuvan miekkatiikerin enempää kuin noitten kahden jättiläiskarhunkaan huomiota.
Karhujen ja suurten hyeenain puolelta ei Grôm pelännyt hyökkäystä. Mutta hän tuumi, että miekkatiikeri kenties uskaltaisi hyökätä. Hän sieppasi maasta kuivan oksan ja pidellen tyttöä ranteesta lähestyi hitaasti liekkejä. Peläten niiden tanssia ja polttavaa hengitystä vaipui tyttö paljaille polvilleen ja peitti kasvonsa hiuksillaan. Hymyillen hänen kauhulleen heitti Grôm oksan tuleen. Kun se oli ilmitulessa, kohotti Grôm sen päänsä yläpuolelle ja hyökkäsi keihäs oikeassa kädessään miekkatiikeriä vastaan. Jonkun aikaa katseli peto hänen tuloaan, mutta Grôm näki pelkoa sen kauheissa silmissä ja hyökkäsi pelottomasti eteenpäin. Viimein peto pyörähti kauheasti murahtaen ympäri ja syöksyi metsään. Silloin Grôm kääntyi karhuihin päin, mutta ne eivät olleet jääneet odottamaan hänen hyökkäystään. Nähdessään liekkien leimahtelevan, kuten näytti, miehen päästä hänen juostessaan, oli se niille liikaa, ja ne olivat nopeasti pötkineet pimeyteen.
Grôm heitti palavan kepin maahan ja pani sen päälle muita oksia; samassa oli hänellä komea tuli, jonka hän itse oli virittänyt. Hän tarttui pieneen oksaan ja heitti sen hyeenoja kohden ajaen ne siten häntä koipien välissä piilopaikkoihinsa luoliin. Sitten hän lisäsi tuleen uusia kuivia puita, kunnes siitä lähtevä polttava kuumuus pakotti hänet peräytymään. Hän palasi ihmettelevän tytön luo, istuutui maahan ja katseli paisuvalla ylpeydellä työtään. Kun liekit sammuivat, lisäsi hän uusia oksia, kunnes liekki kohosi uudelleen melkein puun latvojen tasalle. Näin hän teki huolellisesti monta kertaa peräkkäin, kunnes hän oli varma, että hän saattoi mielensä mukaan tehdä tuon loistavan, hävittävän jumalan suureksi tai pieneksi.
Selvästi todettuaan tuon ihmeellisen seikan toi Grôm kantamuksen heiniä ja lehtiä ja asetti tytön lepäämään. Itse hän jatkoi tunnin tai pari kokeilujaan tulen kanssa. Hän rakensi pieniä tulia piiriin ympärilleen, havaitsi, etteivät tuoreet oksat palaneet hyvin, ja tarkasteli kulmakarvat rypyssä jokaista uutta valoisaa ja kuumaa nuotiota, jonka hän sytytti.
Sitten istuutuen nukkuvan A-yan viereen ajatteli hän heimonsa tulevaisuutta ja suurta onnea, jonka tämä salaperäinen ilmiö sille varmasti tuottaisi. Viimein, kun yö oli melkein lopussa, hän herätti tytön, pyysi häntä tarkasti vartioimaan ja heittäytyi nukkumaan, huolimatta murinasta, metelistä ja kauheista huudoista, joita kuului kauempaa pimeästä laaksosta.
Laakso oli suoraan itään päin. Kun aurinko nousi, vaalenivat tanssivat liekit sen kirkkaissa säteissä melkein näkymättömiksi. Virkistyneinä muutaman tunnin levosta suloisessa lämmössä seisoivat Grôm ja tyttö suorina tulvivassa valossa ja tarkastelivat vierasta ympäristöä. Grômin terävä katse huomasi tasangot, jotka olivat vähän matkan päässä liekeistä, ja tulivuorten alimmat rinteet sekä halkeamat reheviksi. Siellä täällä hän huomasi luolanaukkoja, jotka olivat melkein köynnösten ja pensaitten peitossa. Ja hän oli varma, että tämä maa oli juuri hänen heimoaan varten.
Vaikka seutu oli täynnä jättiläispetoja, jotka olivat ihmisen pahimpia vihollisia, ei hänestä näyttänyt enää tarpeelliselta miettiä sitä. Loistavan jumalan, jonka hän oli voittanut, oli autettava heidätkin voittamaan. Muutamin viittauksin hän kertoi aikeistaan tytölle, joka katseli häntä kauniitten hiustensa alta, silmissään koiran uskollisuutta. Vaikka Grôm olikin se mies, jota hän rakasti, hänen puolisonsa ja rakastajansa, oli hän kuitenkin myös jonkinlainen puolijumala A-yan mielestä siitä asti kuin hän levollisesti leikitteli tulen kanssa ja karkoitti sillä hyeenan, miekkatiikerin ja kauhean, punaisen karhun.
Heidän lähtiessään paluumatkalle heimonsa luo vei Grôm mukanaan kimpun palavia puita. Hän oli keksinyt keinon pitääkseen loistavan jumalan elossa, antoi sille lakkaamatta pitkin matkaa uutta virikettä ja välillä seisahtui rakentamaan suurta nuotiota.
Aluksi oli tulen vireillä pitäminen vaikeata. Tuli piti kyllä suuret pedot etäällä, mutta usein punaiset hiilet melkein sammuivat, ja Grömillä oli tuskallisia, vaivalloisia hetkiä saadessaan ne jälleen palamaan. Ja tuon salaperäisen olennon hoitaminen teki matkan hitaaksi. Grôm oppi pian minkä mitäkin näistä tuskallisista ponnisteluistaan. Hän keksi äkkiä, juuri ratkaisevalla hetkellä, kuivien heinien tehokkaan vaikutuksen. Suuri, härän kokoinen karhu hyökkäsi heitä vastaan juuri silloin, kun tuli oli sammumaisillaan kekäleistä. A-ya lähti pakoon, mutta Grôm pysyi kylmänä.