Käskien tytön pysähtymään heitti hän kekäleet maahan ja riuhtaisi pari kourallista ruohoa viskaten ne sammuviin liekkeihin. Onneksi heinät olivat kuivia. Ne leimahtivat äkkiä palamaan. Karhu pysähtyi heti. Grôm kokosi uutta ruohoa ja huutaen rohkeasti hyökkäsi petoa vastaan palava heinätukko kädessään. Se oli heikko ja mitätön liekki, joka sammui melkein heti. Mutta pedosta se oli liian ihmeellistä katsella.
Grôm oli kyllin viisas lopettaakseen takaa-ajon. Hän palasi tulen luo syöttäen sitä kestävämmillä aineilla, ja tyttö, joka oli täynnä pelastuksen iloa ja kunnioitusta, syleili hänen polviaan.
Tämän jälkeen he kulkivat hitaasti eteenpäin Grômin vartioidessa huolellisesti tulta ja koettaessa karkoittaa tytön kauhua sitä kohtaan. Sinä yönä hän rakensi kolme nuotiota suuren puun ympärille, kokosi joukon kuivia puita ja opetti tytön pitämään vireillä liekkejä, jonka tämä teki pää kauhusta kumarruksissa. Ja niin kuluivat ennen niin pelätyt pimeät tunnit uhmaamalla noita suuria petoja, jotka murisivat ja ulvoivat valopiirin takana. Hän toimitti tytön nukkumaan, mutta itse hän oli liian varovainen paneutuakseen levolle, jotteivät hänen omat virittämänsä tulet pettäisi, kun hän ei olisi niistä huolta pitämässä.
Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan, kun hän nukkui raskaasti kuumuudessa, sammui tuli. Se oli heikentynyt, ja tyttö, yrittäen saada sen entiselleen, oli tukahduttanut sen, pannen siihen liian paljon puita. Kauheassa pelon ja katumuksen tuskassa hän polvistui Grômin viereen, herätti hänet ja näytti, mitä oli tehnyt. Hän odotti julmaa kuritusta heimonsa tavan mukaan. Mutta Grömiä oli aina pidetty vähän kummallisena, varsinkin kun hän inhosi naisten ruoskimista.
Sitäpaitsi hän tunsi tyttöä kohtaan hellyyttä, ihailua ja kunnioitusta, jota hänen täytyi ihmetellä, sillä siihen aikaan ei pidetty luonnollisena, että mies tuntisi naista kohtaan mitään sellaista. Samalla oli hän hieman ylpeä urotöistään, ja tuskin häneen sillä hetkellä olisi mahtunut mitään töykeätä, eläimellistä raivoa.
Hän heitti tyttöön peloittavan katseen ja meni sitten kaivamaan sammunutta mustaa tuhkaa. Tyttö ryömi polvillaan hänen luokseen itkien. Grôm ei ollut vähään aikaan näkevinäänkään häntä. Mutta huomattuaan, että liekit olivat auttamattomasti sammuneet, nosti hän tytön ylös, veti hänet lähelleen ja lohdutti häntä.
»Sinä olet päästänyt loistavan olennon karkuun», sanoi hän. »Mutta älä pelkää. Se elää vielä tuolla karhujen laaksossa, ja minä vangitsen sen uudelleen.»
Ja kun tyttö pääsi varmuuteen siitä, ettei hän aikonutkaan lyödä, vaan ainoastaan halusi lohduttaa ja suojella häntä, silloin oli hän aivan varma, että Grôm oli jumala, ja A-yan sydän oli vähällä pakahtua rakkaudesta häneen.
II.
Grômin ylpeätä sydäntä suututti, kun hän huomasi tulen kadotettuaan olevansa pakotettu kulkemaan varovaisesti, karttamaan tiheikköjä, pysymään piilossa, pitämään keihästä ja nuijaa aina valmiina ja kiipeämään öisin puuhun turvaan kuin apinat. Mutta hän ei ilmaissut suuttumustaan eikä tuskaansa. Hän oli etevä metsästäjä ja viisas johtaja, eikä hän unohtanut ainoatakaan varokeinoa.