»Ota tämä ja pitele sitä kädessäsi», sanoi Bawr ojentaen hänelle punaisen oksan. Vapisevin käsin tarttui Ne-boo siihen heittäen sen samalla tuskasta ja kauhusta kirkaisten maahan. Se putosi raapaisten hänen säärtään ja jalkaansa, ja pelon vallassa hän heittäytyi sen viereen pyytäen sitä, ettei se enää rankaisisi häntä.
»Kummallista», sanoi Bawr niin, että koko heimo saattoi sen kuulla, »loistava olento ei salli Ne-boon koskea itseensä.» Ja kuten ylipappi hän otti kekäleen ja pisti sen uudelleen liekkeihin. Grômin tullessa samassa hänen viereensä, määräsi hän selvällä äänellä: »Älköön kukaan muu paitsi me hoitako loistavaa olentoa tai koskeko siihen.»
Grôm hyväksyi määräyksen kyselemättä tarkemmin sen syitä, sillä hän mietti vain, mihin heimo sijoitettaisiin. Hän ajatteli, että se saisi asettua luoliin, joita hän oli huomannut olevan laakson kummallakin puolen. Hän tiesi kyllä hyvin, että nämä luolat olivat punaisen karhun, miekkatiikerin ja raatelevan hyeenan asuntoja, mutta, kuten hän selitti päällikölle ylpeän varmasti, loistava olento karkoittaisi ne ulos niistä ja opettaisi ne pysymään tarpeeksi kaukana. Mutta Bawrista, jolla eläessään oli ollut joitakin kokemuksia punaisesta karhusta ja miekkatiikeristä ja joka ei vielä ollut nähnyt kaikkea, mitä nuo tanssivat, kultaiset ja punaiset kielet voivat tehdä, näytti ehdotus peloittavalta. Hän salasi kuitenkin visusti mielipiteensä mietiskellen asioita, joita Grôm varmastikaan ei saattanut uneksiakaan.
Sinä yönä, kun kaikkialla oli pimeätä tuon noidutun tulikehän ulkopuolella, istui tai kyykötti vuoristoheimo vapisten ja ihmetellen, miten sellaisten karhujen ja tiikerien jättiläishaamut, jollaisia he eivät pahimman painajaisenkaan kiusatessa olleet voineet kuvitella, kiertelivät karjuen heidän ympärillään. Eikä niitä estänyt hyökkäämästä mikään muu kuin tuollainen ohut ja heiluva liekki. Siitä, että nuo pienet, kirkkaat olennot osasivat purra kauheasti, olivat he saaneet selvän todistuksen, nähdessään kärventyneen, runnellun puun, jota tuli oli nuoleskellut, ja Ne-boon kipeät haavat. Samalla näkivät he päällikkönsä ja Grômin näennäisesti rankaisematta koskettelevan tuota kauheata olentoa ja A-yan lähestyvän sitä ja palvelevan sitä mielellään, vaikka aina pää kumarruksissa ja pelokkaan näköisenä.
Mutta syvimmän, ihmeellisimmän vaikutuksen katselijoihin teki se, kun he näkivät Grômin ja päällikön, heiluttaen paria ilmiliekissä olevaa oksaa, hyökkäävän muutamain jättiläismiekkatiikerien kimppuun, jotka olivat uskaltaneet tulla liian lähelle, ja ajavan ne pensaikkoon kuin pelästyneet lampaat. Käyttämällä aikaisemmin keksimäänsä menettelytapaa, jonka hän oli huomannut niin tehoisaksi, heitti Grôm yhden palavista aseistaan pakolaisten jälkeen, esimerkki, jota päällikkö heti seurasi. Tulos oli hämmästyttävä. Kekäleet sattuivat putoamaan sellaiseen paikkaan, missä oli paljon kuivia puita, oksia ja lehtiä. Silmänräpäyksessä näyttivät liekit saavan hurjan vauhdin ja ajavan karjuvia pakolaisia edellään. Äkillisessä kirkkaassa valossa saattoi nähdä miekkatiikerien pakenevan hurjaa vauhtia, suuren punaisen karhun juoksevan kankeasti, mutta peloittavan nopeata vauhtia, suunnattomien hyeenain hyppiessä sen kummallakin puolen, ja paljon muita tuntemattomia, kummallisia eläimiä joukoittain sokean kauhun ja pelon vallassa. Grôm oli kuten muutkin aivan tyrmistynyt tekonsa hämmästyttävästä seurauksesta, mutta hänen nopea ymmärryksensä neuvoi häntä salaamaan ihmetyksensä ja käyttäytymään niin kuin olisi hän näin tarkoittanutkin käyvän. Päällikkö seurasi tässäkin Grômin esimerkkiä, vaikka hän oli varma, että tuo punainen tuulispää äkkiä kääntyisi takaisin ja hävittäisi hänet, rohkean Grômin ja koko vapisevan heimon maan päältä. Mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Liekkivirta vyöryi suoraan eteenpäin laaksoa pitkin tehden vähän kuudettakymmentä jalkaa leveän tien ja jättäen jälkeensä savuavia, hehkuvia, punaisia runkoja ja kantoja. Kaikki pedot piiloutuivat kauhuissaan niin, ettei ainoatakaan niistä nähty enää koko yönä. Kukkulain heimo oli valmis heittäytymään maahan ja ripottamaan tuhkaa hiuksiinsa nöyryyden merkiksi, jos Grôm tai päällikkö vain katsoisivat heihin.
Heti auringon noustua seuraavana päivänä lähtivät päällikkö ja Grôm palavat kekäleet käsissään tarkastamaan kahta suurta luolaa, jotka olivat laakson eteläpuoleisella rinteellä. A-ya kulki heidän jäljessään kantaen kuivia oksa- ja heinäkimppuja. Jättiläiskarhut, jotka asustivat toisessa niistä, pakenivat häpeällisesti heti, kun näkivät vilahduksenkin liekeistä, sillä ne olivat edellisen yön tulipalossa kärventyneet ja pelästyneet pahanpäiväisesti. Toisen luolan oli hyenaparvi jo jättänyt, sillä niillä ei ollut mitään halua katsella noita liekkien heittäjiä. Jokaisen luolan suulle sytytettiin sopivan matkan päähän tuli kaikille pedoille merkiksi, että niiden valta oli lopussa. Koko heimo määrättiin keräämään suuria puuvarastoja, jotka koottiin luolain suulle myrskyn suojaksi. Sitten alkoivat kaikki asettua uuteen kotiinsa varmoina siitä, etteivät edes kaarijalkajoukot, jos ne valitsisivat tämän tien, uskaltaisi vastustaa heidän uutta ja kauheata suojelijaansa.
Kun kaikki oli kunnossa päällikön mielen mukaan, kutsui hän Grômin viereensä. Nuo kaksi seisoivat etäällä katsellen A-yan notkeata vartaloa, kun hän kulki tulelta tulelle sytytellen niitä nöyränä ikäänkuin jumalanpalvelusta toimitellen. Grômin silmiin tuli ihmeellinen loiste, kun hän näki tytön, katse, jollaista päällikkö ei milloinkaan ennen ollut huomannut kenenkään miehen silmissä. Mutta hän ei kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, sillä hänen mielensä oli täynnä muita asioita.
»On välttämätöntä», sanoi hän äkkiä matalalla äänellä, »ettei heimon sallita palvella eikä ymmärtää loistavaa olentoa, vaan me teemme sen itse ja lisäksi ne, jotka valitsemme siihen. Minä määrään kaksi parasta miestä omasta sukukunnastani ja sinä puolestasi saat valita kaksi, loistavan olennon palvelijoiksi. Ja minä säädän lain, että kansan on tästä lähtien palveltava vain Loistavaa Olentoa, eikä kuten tähän asti Ukkosta, Tuulta ja tuntemattomia henkiä, jotka minun nähdäkseni eivät koskaan ole kyenneet tekemään juuri mitään meidän hyväksemme enempää kuin meidän haitaksemmekaan. Mutta tämä Loistava Olento on oikea jumala, sellainen, josta voimme olla varmat. Ja sinä ja minä olemme hänen pappejaan. Ja ainoastaan meillä on oikeus ymmärtää häntä.»
»Se on oikein», myönsi Grôm, jonka terävät aivot tuumivat uusia keinoja, millä saisi nuo villit liekit ihmisen palvelijoiksi. »Mutta», jatkoi hän, »tuolla on A-ya. Hän tietää siitä yhtä paljon kuin mekin.»
Päällikkö mietti hetken.